Kuuluisuuden ja merkityksen mieletön metsästys

Paulo Coelho, Voittaja on yksin.

Bazar Kustannus 2009.

 

 

 

Brasilialainen Paulo Coelho (s. 1947) on yksi maailman suosituimmista kirjailijoista. Paulo Coelho on kansainvälinen ilmiö. Hänen kirjojaan on julkaistu 80 kielellä 170 maassa, ja niitä on myyty yhteensä yli 165 miljoonaa kappaletta. Coelho on Brasilian kirjallisuusakatemian jäsen, ja hän on voittanut 115 kirjallisuuspalkintoa ympäri maailman. Vuonna 2007 hänet nimettiin YK:n rauhanlähettilääksi. Suomeksi Coelholta on julkaistu 15 romaania sekä kaksi mietelausekokoelmaa. Alkemisti on hänen tunnetuin teoksensa.
(Ote suomalaiskustantajan nettisivuilta)

Tästä romaanista saisi hyvän elokuvan. Se oli ensimmäinen ajatus, kun aloin lukea Cannesin elokuvajuhlille sijoittuvaa jännäriä, joka alkaa Beretta Px 4 -puoliautomaattipistoolin esittelyllä ja koko juoni tapahtuu 24 tunnin aikana yhdessä kaupungissa. Lukija imaistaan heti mukaan rikkaiden ja kuuluisten maailmaan, jossa erilaiset ihmiset yrittävät löytää merkitystä elämälleen.

 

Igor Malev on menestynyt venäläinen liikemies ja entinen Neuvostoliiton sotilas. Ewa on hänen ex-vaímonsa, joka on raivannut tiensä muotimaailmaan ja nimekkään suunnittelijan tyttöystäväksi. Gabriela on malli, joka haluaa näyttelijäksi. Maureen on lentänyt Yhdysvalloista asti päästäkseen esittelemään elokuvaansa Cannesissa. Ja sitten on Jasmin, josta on hyvää vauhtia tulossa huippumalli kansainvälisille areenoille. Yhden vuorokauden aikana nämä ihmiset taistelevat paikastaan valokeilassa, lukuun ottamatta Igor Malevia, jolla on vain yksi päämäärä: saada rakastettunsa takaisin, vaikka se maksaisi hänelle koko maailman.

 

Yksi syy hurjaan suosioon on varmaan se, että Paulo Coelho ei ole vaikeaselkoinen kirjoittaja. Päinvastoin, tässä teoksessa hän ruotii hyvin suorasukaisesti ihmisten heikkouksia, voitontavoittelua ja muotioikkujen perässä juoksemista. Etenkin hillitön kuuluisuuden tavoittelu on kuin nykyajan epidemia. Cannesin elokuvajuhlat näyttäytyvät teatterina, jossa kaikkea on yllin kyllin, mutta kukaan ei ole tyytyväinen mihinkään. Ihmiset kerääntyvät ravintoloihin, rannoille ja kutsuille odottaen, että "edes jotakin tapahtuisi", vaikka samaan aikaan he ovat kuollakseen kyllästyneitä koko sirkukseen. Uskottavan tapahtumaympäristön luominen on vaatinut hyvää taustatyötä: Voittaja on yksin pursuaa tarkkoja yksityiskohtia elokuva- ja muotimaailmasta, kansainvälisestä kaupankäynnstä ja rikollisuudesta.  

 

Coelho kysyykin, kuinka kaiken yltäkylläisyyden ja oman edun tavoittelun keskellä voi säilyttää elämänilonsa. Miten pysyä viattomana ja etsiä omaa tietään, kun enemmistö juoksee täysin toisarvoisten asioiden ja kummallisten sääntöjen perässä, kuvitellen, että tuo tie on ainoa oikea? Kuten Coelho osuvasti toteaa: 

 

Ihmiset eivät ole koskaan tyytyväisiä. Jos heillä on vähän, he haluavat lisää. Jos heillä on paljon, he haluavat silti enemmän. Kun heillä on enemmän, he toivovat , että pystyisivät tyytymään vähempään, mutta ovat täysin kykenemättömiä edes yrittämään siihen suuntaan.  

 





Paulo Coelho voi olla aiheensa käsittelyssä kriittinen, mutta armoton hän ei ole. Pohjimmiltaan ihmisten elämässä, myös Cannesissa, on kyse siitä, että ihmiset haluavat toteuttaa itseään ja olla rakastettuja. Jopa Igor Malev janoaa rakkautta, vaikka hän tavoitteleekin rakastettuaan takaisin varsin kyseenalaisin keinoin. Keskeistä kirjan loppuratkaisun kannalta on, pystyvätkö päähenkilöt muuttumaan kääntääkseen uuden lehden - vai jäävätkö he oman illuusionsa vangeiksi? Coelho ei epäröi haastaa ihmisiä toimimaan, vaikka lopputulos olisikin tuntematon.


 



Tunteella vanhoista taloista

Pia Maria Montonen & Niclas Warius, Rakkaudesta vanhaan taloon.

Maahenki 2013.

Ekonomi ja taidehistorioitsija Pia Maria Montonen ja valokuvaaja Niclas Warius ovat yhdistäneet voimansa teoksessa Rakkaudesta vanhaan taloon. Kauniisti toteutettu kirja kuuluu jokaisen vanhoista taloista kiinnostuneen luettavaksi ja ihasteltavaksi, sillä viehättävien kuvien lisäksi kirjasta löytyy muutamia ohjeita vanhan talon hoitoon ja paljon vinkkejä vanhaa säilyttävän elämäntavan jatkamiseksi. Kirjoittajan mielestä vanhan rakennuskannan pelastaminen on aloitettava nyt!

Rakkaudesta vanhaan taloon esittelee 10 taloa omistajineen, mutta lähinnä Etelä-Suomesta. Pohjoisin kohde on Kainuusta, kun yhdessä luvussa kerrotaan erityisestä piilopirtistä Sotkamon vaaroilla. Eikö Pohjois- tai Itä-Suomessa todella ole esittelemisen arvoisia taloja, kun painotus on tällainen? Edes yksi vanha mökki jostakin pohjoisemmasta?

 

Kirjaan valitut talot ovat pääsääntöisesti 1700-1900-luvuilta ja poikkeuksetta kauniisti entisöityjä. Tässä teoksessa ei esitellä pieleen menneitä remontteja, vaan viihtyisiä asuinpaikkoja, joiden uudet omistajat haluavat vaalia vanhan perintöä ja aitoa käsityötä. Lukijalle annetaan monia vinkkejä vanhassa talossa asumiseen, mutta myös varoituksen sananen: tähän elämäntapaan saa uppoamaan aikaa ja rahaa. Kaikista ei ole kunnostamaan vanhaa taloa, saati asumaan sellaisessa, vaikka ajatus idyllisestä maalais- tai saaristolaiselämästä houkuttelisi. Entisöiminen kysyy niin tietoa kuin taitoakin, teetpä sitten itse tai palkkaat tekijöitä. 

 

Pia Maria Montonen itse asiassa korostaa, miten monta hyvää taloa on Suomessa hävitetty tai pilattu huonolla suunnittelulla ja silkalla tietämättömyydellä. Uudistamisvimma sopii huonosti vanhaan puutaloon, jonka ilmanvaihto kärsii esimerkiksi ilmalämpöpumpusta tai nykyajan muovimaaleista. Edes rakennuspuu ei ole nykyään yhtä kestävää kuin se on ollut aiemmin hitaasti kasvaneissa metsissä. Vaikka ei haluaisikaan sortua "ennen kaikki oli paremmin" -manailuun, niin rakentamisessa lausahdus näyttää valitettavasti pitävän paikkansa. Positiivista sen sijaan on perinnerakentamisen kasvava suosio aiemman hävitysvimman ja modernin rakentamisen vastapainoksi. Pohjois-Suomestakin löytyy jo ammattilaisia, jotka osaavat perinnerakentamisen taidon ja opastavat mielellään aiheeseen.

Lukijaa ja mahdollista vanhaan taloon muuttavaa neuvotaan myös pitämään kirjaa talon historiasta ja rakennustöistä. Vinkki, jonka voisi pitää mielessä moni muukin talonomistaja, sillä hyvä dokumentointi maksaa itsensä takaisin aina jossakin vaiheessa. Kun tietää, mitä on tehty aiemmin, osaa suhteuttaa toimintaansa myös nykyiseen ja tulevaan.

Niclas Wariuksen taidolla otetut valokuvat täydentävät Montosen tekstiä. Kuvissa etenkin luonnonvalo on saatu vangittua upeasti eri vuorokaudenaikoina. Kirjan parissa saa kulumaan hyvän tovin pelkästään kuvia katselemalla, jos ei satu olemaan lukutuulella. Viimeistelty ulkoasu tuottaa mielihyvää siinä missä sujuva kerrontakin.  

 

  

Paluu unohdettujen kirjojen hautausmaalle

Carlos Ruiz Zafón, Taivasten vanki.

Otava 2011.

 

  

Espanjalainen Carlos Ruiz Zafón (s. 1964 Barcelonassa) on suosittu kirjailija ja Otava on tituleerannut häntä jopa "kirjallisuuden kansainväliseksi megatähdeksi". Zafónin aika jakautuu kahden maan välille, sillä osan vuodesta hän työskentelee Los Angelesissa vapaana kirjailijana ja elokuvakäsikirjoittajana. Espanjassa hän on julkaissut myös nuortenkirjoja ja lehtiartikkeleita. Suomessa Carlos Ruiz Zafón tunnetaan kuitenkin parhaiten neljästä suomennetusta romaanistaan, jotka on suunnattu aikuisille: Tuulen varjo, Enkelipeli, Marina ja Taivasten vanki. Kaikki neljä kertomusta sijoittuvat kirjailijan kotikaupunkiin Barcelonaan, mutta lähinnä Marina on itsenäinen teos. Kolme muuta nivoutuvat yhteen salaperäisen kirjojen hautausmaan ja Semperen kirjakaupan kautta. 

 

Taivasten vanki jatkaa siitä, mihin esikoisteos Tuulen varjo jäi. Tarina lähtee liikkeelle vuodesta 1957, jolloin espanjalaiset elävät sisällissodan (1936-1939) ja toisen maailmansodan (1939-1945) jälkeistä Francon diktatuurin aikaa. Osalla espanjalaisista on rahaa kuin roskaa ja osalla hädin tuskin rikkaiden heittämiä roskia. Espanja on jakautunut, ja hengeltään hyvin konservatiivinen ja valvottu maa. Tässä ajassa Daniel Sempere hoitaa yhä sukunsa kirjakauppaa Barcelonassa isänsä, vaimonsa ja pienen poikansa kanssa. Tuttavapiiriin kuuluu myös Fermín Romero de Torres, Danielin kerran pelastama ja värikkäästä kielenkäytöstään tunnettu mies, jonka menneisyydestä kukaan ei tiedä mitään. Fermín suunnittelee täyttä päätä häitään, kun synkkä muukalainen pistäytyy kirjakauppaan eräänä joulukuun päivänä ja jättää viestin Monte-Criston kreivin sisäsivulle: 

 

Fermín Romero de Torresille, joka palasi kuolleiden joukosta ja jolla on avain tulevaisuuteen. 

 

Daniel ei ymmärrä viestiä, mutta synkästä ilmeestä päätellen Fermín ymmärtää - ja mieluiten salaisi totuuden ystäviltään. Lopulta hänen on kerrottava hurja totuus, johon punoutuu niin Danielin äidin tarina kuin sodanaikainen Barcelonakin.

 

Tuulen varjo on huikean hyvä kirja, joten odotan aina paljon Zafónin muiltakin teoksilta. Taivasten vanki ei täysin yllä esikoisteoksen mestaruuteen, mutta seisoo silti hyvin omilla jaloillaan, punoen ovelan juonen Zafónin aiemmista henkilöhahmoista ja tapahtumapaikoista. Vaikka Zafón on itse sitä mieltä, että sarjan romaanit voidaan lukea missä hyvänsä järjestyksessä, suosittelisin etenemään ensimmäisestä viimeisimpään. Taivasten vanki on Fermínin, Danielin ja hieman yllättäen David Martínin tarina: viimeksi mainittu kovan onnen kirjailija seikkailee näet sarjan toisessa osassa Enkelipeli. Kertomus tekee vaikutuksen aivan eri tavalla, jos lukija tietää hahmojen aikaisemmista vaiheista ja löytää itse vastauksia ennen kuin niitä tarkoituksellisesti paljastetaan.

 

Carlos Ruiz Zafón tekee kirjoittajana vaikutuksen selkeällä tekstillään, hyvällä huumorintajullaan ja lyömättömällä tarinankerronnallaan. Hän on selvästi perehtynyt kotikaupunkinsa historiaan, varsinkin sen pimeään puoleen. Zafón nauttii etenkin ihmisluonnon viheliäisyyden ruotimisesta:

 

- Tulevaisuutta ei sovi vaatia, se pitää ansaita. Ja sinulla ei ole tulevaisuutta. Ei sinulla, eikä maalla, joka synnyttää sinun ja herra johtajan kaltaisia elukoita ja katsoo sitten toisaalle. Tulevaisuuden olemme tuhonneet yksissä tuumin, eikä meitä odota mikään muu kuin tuollainen paska, joka sinustakin vuotaa ja jonka pyyhkiminen alkaa jo tympiä minua.

Salgado päästi kurkustaan korahduksen tapaisen, jonka Fermín kuvitteli naurahdukseksi.

- Säästä saarnasi, Fermín. Haluat varmaan esittää sankaria.

- En halua. Sankareita riittää. Minä sen sijaan olen pelkuri. En enempää, enkä vähempää - - mutta ainakin tiedän sen ja myönnän sen.



 

Toisen suosikkiteeman muodostavat salaisuudet, jotka vaikuttavat aina jollakin tavalla päähenkilöiden elämään. Lisäksi Zafón viittaa mielellään kirjallisuuden klassikoihin, kuten tässä Charles Dickensiin ja Alexandre Dumasiin. Taivasten vangissa olisin jättänyt kliseisen kolmiodraaman ainekset pois, mutta jostakin syystä Zafón on halunnut ottaa ne mukaan. Valitettavasti Zafónin romaanit toistavat itseään jonkin verran, mutta toisaalta toisto ei ole niin vakavaa, jännittävä tarina vetää mukaansa joka tapauksessa.      

 

Tuulen varjosta haaveiltiin elokuvaa jonkin aikaa sen julkaisemisen jälkeen. Kaikki Zafónin romaanit toimisivat myös valkokankaalla, mutta onneksi kirjailija kieltäytyi jyrkästi ja on pysynyt kannassaan. Elokuvaan tuskin saataisiin sitä huumorin, idealismin, traagisuuden ja mystiikan kudelmaa, joka kirjoissa toimii niin saumattomasti ja pakottaa lukemaan alkusivuilta loppuun asti. Vanha Barcelona toimii huikeana näyttämönä sellaisille kirjoittamisen ja kirjallisuuden puolustajille kuin Daniel Sempere, Fermín Romero de Torres ja David Martín.

 

 

    



Runoja ihmisyydestä

 

              Kai Nieminen, Istun tässä, ihmettelen. Valitut runot 1971-2010.

 

Kustantajansa Tammen mukaan Kai Nieminen (1950 - ) on Suomen suosituimpia ja rakastetuimpia runoilijoita. Herää kysymys, miksi minä en muistanut kuulleeni hänestä, vaikka mies on julkaissut 17 runokokoelmaa. Valitut runotkin löysin sattumalta Kirjan ja ruusun päivänä, mutta yksi vilkaisu tekstiin riitti: näitä minä haluan lukea lisää. Runoissa oli jotakin tavattoman tuttua ja puhuttelevaa.

 

 jotakin tapahtuu kun filosofit alkavat lukea runoja:

he eivät antaudu

ja jotakin tapahtuu kun runoilijat alkavat ajatella filosofisesti:

he alkavat selittää

ja miksi minä syyllistyn molempiin:

koska koetan tunkea vääränmuotoisia palikoita

vääränmuotoisiin aukkoihin.

 

Runouden lisäksi Nieminen on japanilaisen kirjallisuuden palkittu kääntäjä. Pieni taustatyö paljastaa, että sama mies on suomentanut lukemani Banana Yoshimoton Kitchenin ja Ryōkanin runoteoksen Suuri hupsu (molemmat kirjoja, jotka ovat jääneet mieleen). Puhumattakaan Sei Shōnagonin Päänaluskirjasta, joka on noussut suomalaistenkin tietoisuuteen Mia Kankimäen matkakirjan Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin kautta.  Kai Nieminen on siis vuosikaudet ollut lähellä, mutta runoihin pääsin tutustumaan vasta tänä keväänä.

 

Nieminen perustelee kokoelmaan valittuja runoja seuraavasti: ”Jos tietäisin, millä perustein runoja asetetaan paremmuusjärjestykseen, olisin valinnut tähän parhaat runoni. Koska en tiedä, en yritäkään esittää - -. Nämä nyt tuntuvat olevan elossa, eivätkä ne mielestäni ole huonojakaan. (En tosin tiedä myöskään huonon runon määritelmää.)”. Lainaus paljastaa muutaman keskeisen asian Kai Niemisen runoista: ne ovat selkeäsanaisia, huumorintajuisia, nöyriä ja silti arvonsa tuntevia. Täynnä merkityksiä olematta liian vaikeita. Japanilaisen runouden vaikutus näkyy etenkin kokoelman loppupuolella olevassa pitkässä runossa ”Mushin”, joka kertoo erakoksi ryhtyvästä munkista. Huomaan taas miettiväni suurta hupsua, Ryōkania, joka nautti eniten luonnon kiertokulun seuraamisesta ja kyseenalaisti oppineet. Niemisen runoissa on samaa henkeä.

En ole unohtanut suurta tyhjyyttä,

olen vain lakannut pelkäämästä sitä.

Seison sen partaalla

ja kauhu kouraisee vatsaani,

kun näen millä kaikella sitä yritetään täyttää.

 

Osa runoista on kuin päiväkirjamerkintöjä, osa tarinoita. Mukana on myös runoja, joista tulee lopulta aforismeja:

 

Vuorenharjalta näkee kauemmaksi kuin

laakson taloista.

Onnellinen se, josta polku on liian jyrkkä.

 

Kai Nieminen pohtii paljon luontoa, vuodenaikoja, muutosta, ikääntymistä, ihmisenä, mutta myös runoilijana olemista. Toistuvasti hän palaa ajan armottomaan kulumiseen, vieläpä hyvin henkilökohtaisella tasolla:

 

Olkaa nyt hetki vielä lapsia;

minä olen niin hidas,

en ole ehtinyt olla kunnon isä.

 

Runoja voisi lukea nopeasti, mutta jokin jarruttaa. Paras on lukea rauhassa, joka lausetta maistellen. Tulee halu kuulla samat runot lausuttuina, koska kieli soljuu niin hyvin. Samalla jää itsekin miettimään niitä monia kysymyksiä, joita runot herättävät. Alan ymmärtää, mistä tulee runoilijan suosio.  

 



Hyvin sanottu lukemisen merkityksestä

Osuva teksti Savon Sanomista - Miksi myös kaunokirjallisuudella on tarkoitus: http://www.savonsanomat.fi/mielipide/kolumnit/lukeminen-on-taito-joka-ei-tule-ilmaiseksi/2052970?pwbi=381a986c5abbd2d56dd0a111c1185989 

Välillä kun tuntuu, että tärkeää olisi muka vain uutisten ja sanomalehtien seuraaminen.

Tilannekatsaus kirjapinon ääreltä

 

Kirjan ja ruusun päivä 23.4. tuli ja meni. Tuona nimenomaisena päivänä kirjakaupat ovat erityisen ihania (tai vaarallisia) paikkoja kirjojen ystäville, koska silloin on alennusmyynti. Ja jokainen kirjaystävä tietänee, mitä alennusmyynnin huumassa saattaa tapahtua...

 

En voinut vastustaa kiusausta minäkään, joten luettavien pinossa on nyt seuraavaa: Kjell Westön Älä käy yöhön yksin (jonka olen tosin jo kerran lukenut, mutta hyvä kirja kestää käyttöä), Kai Niemisen runokokoelma Istun tässä, ihmettelen, Kari Hotakaisen Kantaja sekä Stephanie Meyerin Houkutus (vaihteeksi äänikirjana, koska varsinaisen kirjan olen lukenut ajat sitten).  

 

Näiden lisäksi haltuuni on viime aikoina päätynyt: Gottlieb & Pesicin The Cube (erikoinen tapaus, jota ei oikeastaan kannatakaan lukea ennen kuin on itse kokenut "kuutiotestin"), Marjaneh Bakhtiarin Toista maata, Paulo Coelhon The Winner Stands Alone, Stieg Larssonin Tyttö joka leikki tulella sekä Kari Honkaniemen ja Iina Wahlströmin Sanoja omalla kustannuksella.  

 

Asiapitoisempaa linjaa edustavat Andrew Taylorin Kirjat, jotka muuttivat maailmaa, Teppo Viholan Leipäviljasta lypsykarjaan (maataloushistoriaa) ja Matti Lackmanin Taistelu talonpojasta. Viimeksi mainittu listalla siksi, että tekstistä löytyy mahdollisesti kaukaisia sukulaisia.

 

Allekirjoittaneella ei siis ole tekemisen puutetta lähiaikoina. Listalla on vaihteeksi myös runoutta ja vieläpä suomalaista runoutta! Onneksi on Goodreads missä voi sentään pitää kirjaa kaikesta luetusta. Sitten voi miettiä päänsä puhki, mitä kirjoja nostaa esille ja mitkä tuomitsee unohdukseen... 

 

 



Uuden alussa

Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin.
1. Rakkaus.

 

Jotenkin alkoi tuntua siltä, että en voi nostaa trilogian kakkososaa esille, jos en käsittele myös ensimmäistä. Siispä palaan siihen hieman viiveellä ja pahoittelen, etten tehnyt tätä alun perin järjestyksessä... 

 

Luin Benjaminin ja Rasmuksen tarinan aloituksen kahdessa vuorokaudessa. Taas ropisee pisteitä länsinaapuriin: ei ylimääräistä kikkailua, vaan tarina, joka kantaa ja jää mieleen. Joka koukuttaa lukijansa heti ensimmäisiltä sivuilta, eikä päästä otteestaan, vaikka kannet suljetaan. 

 

"Minä haluan, että elämäni aikana saan rakastaa jotakuta, joka rakastaa minua."

 

Rasmus, tuore ylioppilas, lähtee pienestä Koppomista kohti Tukholmaa ja kapinoi jo junassa kaikkea vanhaa vastaan: vihdoinkin hän uskaltaa pukeutua, kuten haluaa ja katsoa ihmisiä silmiin. Pääkaupungin "homoringistä" hän löytää Paulin ja monia muita. Niitä, jotka kulkevat kaupungin yössä ja elävät yöllä sen, mitä ei sallita päivänvalossa. Samassa kaupungissa Benjamin kulkee ovelta ovelle ja kertoo Jehovasta, kunnes Paul osuu yhtä lailla hänen tielleen. Yksi lause ja Benjaminin koko elämä horjuu perustuksiltaan. Sitten koittaa ensimmäinen joulu ja juhlat, joihin osallistuu myös Rasmus.

 

Trilogian ensimmäisessä osassa lukijalle selviää kolme painavaa faktaa: Homoseksuaalisuus määriteltiin Ruotsissa sairaudeksi vielä vuonna 1979. Kolmen vuoden päästä ilmestyi tauti, joka leimasi ja tappoi ihmisiä pelottavalla nopeudella, koska sitä ei tunnettu. Jonas Gardellin sanoin, "nuoria miehiä sairastui, kuihtui ja kuoli pois."

 

Eikä AIDS-potilaisiin saanut ikinä koskea ilman suojakäsineitä.

Jonas Gardellin vahvuus kirjoittajana on siinä, että hän kykenee tiivistämään paljon muutamaan lauseeseen:"- - vielä 80-luvun alussa maan suurin päivälehti Dagens Nyheter kieltäytyi julkaisemasta kuolinilmoituksia, joissa vainaja oli mies, kuten lähin surijakin. Perustelun mukaan sellainen oli 'arvotonta'. Arvotonta, että mies suree toista miestä."

Vaikka Gardell kertoo vahvasti 1980-luvun Ruotsista, "Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin" on trilogiana jatkuvasti ajankohtainen. Sellaista aikaa ei olekaan, jossa ei olisi epävarmuutta, itsensä etsimistä, pelkoa ja ennakkoluuloja. Gardell linjaa sanomaansa seuraavasti: "Tämän tarinan tapahtumat toistuvat myös nykyään, sitä tapahtuu kaiken aikaa, mutta sekään ei kuulu tähän kertomukseen, vaikka se ulottuu nykyhetkeen asti. Kertominen on jonkinmoinen velvollisuus. Tapa osoittaa kunnioitusta, surua, ja muistaa. Käydä muistamisen kamppailua unohdusta vastaan."

Gardell käy kamppailua myös tarpeettomia rajoja vastaan. Tietoisesti tai tiedostamattaan, päähenkilöidensä Benjaminin ja Rasmuksen kautta.

"Rakkaus" on kirja, joka kannattaa lukea rauhassa. Koska kaikki on niin realistista, niin kipeän totta ja samalla äärettömän epäreilua. Benjamin ja Rasmus ovat nuoria ihmisiä, jotka haluavat vain rakastaa ja olla olemassa. Silti yhteiskunta tekee kaikkensa torjuakseen heidät.

"Mutta Rasmus ei halua kokea enää iloa. Hän kuuli kaiken mitä isä puhui. Että tätä heidän näkemäänsä (valkoista) hirveä ei pitäisi olla olemassa, että se olisi ammuttava, sillä se on virheellinen. Siksi että se ei sovi joukkoon."

 

   
  

 P.S. Pian "Rakkauden" lukemisen jälkeen kuulin Hozierin hittibiisin ensimmäisen kerran. Enkä voinut olla ajattelematta Benjaminia ja Rasmusta: Take Me to Church.

 



Varjo Tukholman yllä

Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin.

2. Sairaus.

 

 

 

"On ihmisen elämän mullistavia öitä, ja silloin hänelle alkaa päivä, jolloin kaikki on uutta.

Koko maailma on uusi. Pyhyyden huuhtelema.

Mystinen. Mahdollinen.

Joka suuntaan otettu askel on uusi askel uuteen suuntaan, sillä ihminen itse ei ole enää entisensä."

 

Eletään 1980-lukua Tukholmassa. Benjamin, kiltti Jehovan todistaja, on juuri tavannut Rasmuksen, eikä mikään ole enää kuten ennen. Benjaminista tulee osa kaupungin homoyhteisöä ja silti hän ei uskalla kertoa totuutta vanhemmilleen. Rakkaus kukoistaa, mutta samaan aikaan tappava sairaus saapuu Ruotsiin. Kaveriporukka, joka haluaa elää ikuisesti, pienenee tulevien vuosien myötä ihminen kerrallaan. Ensin kuolettavat testitulokset  kuulee Reine, sitten Lars-Åke ja lopulta myös teatterin syttyvä tähti Bengt. Jokaisella on tarinansa ja erilainen tapansa kohdata lähestyvä kuolema. Se ei kuitenkaan helpota niiden tuskaa, jotka vielä elävät ja miettivät pakostakin, kuka tulee olemaan seuraava. Myös Benjamin tajuaa, että hänen on lopulta valittava rakkauden ja vakaumuksen väliltä.

 

Jonas Gardell (syntynyt 1963) on Ruotsin suosituin koomikko, tunnettu kirjailija ja teologian kunniatohtori. Hänen kolmiosaisesta kirjastaan "Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin" on tullut muutamassa vuodessa todellinen ilmiö, jonka pohjalta on tehty tv-sarja ja keskusteltu vähemmistöjen asemasta.

 

Takakannen tekstin mukaan kirjat perustuvat tositapahtumiin, vaikka hahmot ovatkin fiktiivisiä. Gardell itse myöntää hakeneensa taustatietoa AIDSin leviämisestä muun muassa tieteellisistä julkaisuista ja Ruotsin sanomalehtiarkistoista. Tekstissä armottomat faktat vuorottelevatkin ajoittain lähes runollisen kerronnan kanssa.

 

Jonas Gardell osaa kirjoittaa ihmisistä kärsimyksineen. Hän kertoo vaikeasta aiheesta lähes tieteellisellä tarkkuudella , silti sortumatta liialliseen viileyteen. Kielenkäyttö on tarkkaa ja väljyydessään hyvin kaunista. Kirjan päähenkilöiden lisäksi keskiöön nousevat Reine ja Bengt, joiden kautta kuvataan AIDSin etenemistä Tukholmassa. Ajoittainen huumori keventää muutoin vakavaa tunnelmaa. Kirjoittajan teologinen tausta tulee esille Jehovan todistajien kuvauksessa, lainauksina Raamatusta, ja toistuvana pohdintana Jumalasta ja ihmisestä. Monta kertaa Gardell nostaa esille, että jokainen haluaa kuulua johonkin ja tuntea olevansa rakastettu. Silti yhteiskunnalla on valta sulkea osa jäsenistään ulkopuolelle niin halutessaan. Yhden kärsimys ei näytä merkitsevän paljon, jos enemmistö on tyytyväisiä ja turvassa.

 

"Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin" on niitä kirjoja, joilla on valta muuttaa ihmisen ajattelua. Toinen osa ei ole aivan yhtä tiivis paketti kuin edeltäjänsä, mutta toimii hyvin. Se on kiinnostava, koskettava, nopea luettava ja herättää enemmän kysymyksiä kuin antaa vastauksia. Lyhyesti sanottuna, näihin kirjoihin on helppo rakastua. Myös trilogian pohjalta tehty tv-sarja on näkemisen arvoinen, joskin vaatii osuvasti paketillisen nenäliinoja...

 

"He jatkavat tanssimista, hitaasti, kömpelösti, ympäri, ympäri. He eivät pysy edes tahdissa.

Mutta he tanssivat.

Ja Benjamin rentoutuu Rasmuksen sylissä ja tietää hylkäävänsä kaiken, minkä vuoksi on koskaan elänyt ja mihin on uskonut, vain jäädäkseen juuri tähän syliin."

 

 

Minisarjasta tehty fanivideo (varoitus: sisältää juonipaljastuksia): http://youtu.be/aOjS4zuP96Y



 

 

 

 

 

Taidehistorioitsija salaperäisen muusan jäljillä

Virginie! Albert Edelfeltin rakastajattaren tarina.

 

 

 

 

Filosofian tohtori, vapaa tutkija, taidehistorioitsija ja kirjailija Anna Kortelainen tutki väitöstyössään taiteilija Albert Edelfeltin (1854-1905) kirjeenvaihtoa. Kirjeiden ja maalausten myötä Kortelainen kiinnostui Edelfeltin kauniista ranskalaisesta mallista, joka taiteilijan ystäväpiirissä tunnettiin lempinimellä Virginie. Tällä nimellä on otsikoitu myös yksi Edelfeltin tunnetuimmista tauluista, joka kuuluu nykyään Joensuun taidemuseon kokoelmiin. 

 

Albert Edelfelt käytti samaa mallia monissa töissään ja oli kirjeidensä perusteella selvästi rakastunut tähän. Osa Edelfeltin kirjeenvaihdosta on kuitenkin jälkikäteen tuhottu ja Anna Kortelainen huomasi kysyvänsä: kuka oli tuo ranskatar, johon Albert Edelfelt Pariisissa niin kiihkeästi rakastui? Tämä kysymys johti uusiin ja Kortelainen halusi tietää lisää. Väitöstutkimuksensa ohella hän alkoi selvittää tuntemattoman naisen tarinaa, joka johti hänet lopulta Pariisiin arkistoihin ja Etelä-Ranskan kaupunkeihin. Virginie! on samalla kertaa matkakertomus tutkijan työstä ja mikrohistoriallinen tutkimus henkilöstä, jonka tarina uhkaa kadota ajan armottomiin hampaisiin.   

 

 

"Historioitsija ei ole se, joka tietää, vaan se joka kysyy", muotoilee Kortelainen yhden työtään ohjaavista ajatuksista. Virginiessä historiantutkimuksen ilo ja haasteet tulevatkin hyvin esille, kun Kortelainen yrittää löytää tietoa naisesta, josta ei ole paljon johtolankoja. Voisi jopa kysyä, onko järkeä käyttää paljon aikaa henkilöön, jonka jäljet ovat niin perusteellisesti kadonneet, tai jopa hävitetty? 

 

Kortelainen on kuitenkin sitkeästi jatkanut kysymistä ja hän on löytänyt monia vastauksia, vaikka ehdottomia totuuksia tuskin on. Monet esitetyistä tiedoista jäävät arvauksen tasolle. Kirjan myötä voimme kuitenkin hieman paremmin ymmärtää, mitä oli olla taiteilijoiden malli 1800-luvun Pariisissa ja millainen mahdollisesti oli Virginien kaltaisten naisten elämä tuon ajan Euroopassa. Albert Edelfeltin oman ja lähipiirin kirjeenvaihdon lisäksi Kortelainen on löytänyt tietoa Ranskan arkistoista.

 

Virginie! on pääosin hyvin kirjoitettu ja sujuvasti etenevä. Se on tutkimus, mutta myös matkapäiväkirja. Anna Kortelainen uskaltaa tuoda itsensä osaksi tarinaa ja kertoa historiantutkimuksen epävarmuudesta. Välillä hän kuitenkin eksyy sivupoluille ja jää kertomaan turhan laveasti tutkimuksen kannalta epäolennaisista asioista, kuten yksityiskohtia Albert Edelfeltin ystävistä tai omasta raskausajastaan (Kortelainen odotti esikoistaan tehdessään tutkimusta). Pisteet Virginie! saa siitä, että se nostaa esille aikaisemmin melko tuntemattoman naisen ja hänen elämäntarinansa, siltä osin kuin Kortelaisen johtopäätökset osuvat oikeaan.

 

Vaikuttaa siltä, että kaikesta tutkimisesta huolimatta Virginieen on vaikea päästä käsiksi ja hän suo meille vain kujeilevan hymynsä vuosien takaa. Tuon hymyn, joka kerran hurmasi suomalaisen taiteilijan ja saa meidät yhä tuijottamaan Virginietä taidemuseon seinällä. Itse asiassa Edelfelt maalasi hänet niin hyvin, että Virginien voisi jopa nimetä Suomen Mona Lisaksi... Ja rakkaustarinasta saisi ainekset vaikka kansainväliseen elokuvaan.

 

Linkki Joensuun taidemuseon kokoelmasivulle: http://www.joensuu.fi/taidemuseo/kokoelmat/arla

 

 

 

 

 

 

 

 

 





Uuden blogin perustaminen meneillään

Tervehdys, kaikki kirjoista, kirjallisuudesta ja niihin liittyvistä ilmiöistä kiinnostuneet siellä ruutujen toisella puolella.

Kuten näkyy, olen perustamassa kirjoihin ja kirja-arvioihin keskittyvää blogia. Tämä on ihka ensimmäinen blogini koskaan, joten pyydän kärsivällisyyttä. Sisältöä on tulossa, kunhan saan perusasiat kuntoon. Tarkoitus olisi kirjoittaa lukemisen arvoisista kirjoista Suomessa ja ulkomailla, eli niistä kirjoista, joita kannattaa lukea. Toisaalta saatan myös varoittaa niistä teoksista, joihin ei tarvitse tuhlata aikaansa. Genre - tai aikarajoja ei ole, joskin romaanit ovat todennäköisesti pääosassa. Kerään, ostan ja luen kaikkea ja kaikilta ajoilta.

Tervetuloa mukaan!

P.S. Hieman taustaa sivuston nimestä, joskin minua kiinnostaa myös kirjojen sisältö:http://fi.wikipedia.org/wiki/Bibliofilia