Carlos Ruiz Zafón, Taivasten vanki.
Otava 2011.
Espanjalainen Carlos Ruiz Zafón (s. 1964 Barcelonassa) on suosittu kirjailija ja Otava on tituleerannut häntä jopa "kirjallisuuden kansainväliseksi megatähdeksi". Zafónin aika jakautuu kahden maan välille, sillä osan vuodesta hän työskentelee Los Angelesissa vapaana kirjailijana ja elokuvakäsikirjoittajana. Espanjassa hän on julkaissut myös nuortenkirjoja ja lehtiartikkeleita. Suomessa Carlos Ruiz Zafón tunnetaan kuitenkin parhaiten neljästä suomennetusta romaanistaan, jotka on suunnattu aikuisille: Tuulen varjo, Enkelipeli, Marina ja Taivasten vanki. Kaikki neljä kertomusta sijoittuvat kirjailijan kotikaupunkiin Barcelonaan, mutta lähinnä Marina on itsenäinen teos. Kolme muuta nivoutuvat yhteen salaperäisen kirjojen hautausmaan ja Semperen kirjakaupan kautta.
Taivasten vanki jatkaa siitä, mihin esikoisteos Tuulen varjo jäi. Tarina lähtee liikkeelle vuodesta 1957, jolloin espanjalaiset elävät sisällissodan (1936-1939) ja toisen maailmansodan (1939-1945) jälkeistä Francon diktatuurin aikaa. Osalla espanjalaisista on rahaa kuin roskaa ja osalla hädin tuskin rikkaiden heittämiä roskia. Espanja on jakautunut, ja hengeltään hyvin konservatiivinen ja valvottu maa. Tässä ajassa Daniel Sempere hoitaa yhä sukunsa kirjakauppaa Barcelonassa isänsä, vaimonsa ja pienen poikansa kanssa. Tuttavapiiriin kuuluu myös Fermín Romero de Torres, Danielin kerran pelastama ja värikkäästä kielenkäytöstään tunnettu mies, jonka menneisyydestä kukaan ei tiedä mitään. Fermín suunnittelee täyttä päätä häitään, kun synkkä muukalainen pistäytyy kirjakauppaan eräänä joulukuun päivänä ja jättää viestin Monte-Criston kreivin sisäsivulle:
Fermín Romero de Torresille, joka palasi kuolleiden joukosta ja jolla on avain tulevaisuuteen.
Daniel ei ymmärrä viestiä, mutta synkästä ilmeestä päätellen Fermín ymmärtää - ja mieluiten salaisi totuuden ystäviltään. Lopulta hänen on kerrottava hurja totuus, johon punoutuu niin Danielin äidin tarina kuin sodanaikainen Barcelonakin.
Tuulen varjo on huikean hyvä kirja, joten odotan aina paljon Zafónin muiltakin teoksilta. Taivasten vanki ei täysin yllä esikoisteoksen mestaruuteen, mutta seisoo silti hyvin omilla jaloillaan, punoen ovelan juonen Zafónin aiemmista henkilöhahmoista ja tapahtumapaikoista. Vaikka Zafón on itse sitä mieltä, että sarjan romaanit voidaan lukea missä hyvänsä järjestyksessä, suosittelisin etenemään ensimmäisestä viimeisimpään. Taivasten vanki on Fermínin, Danielin ja hieman yllättäen David Martínin tarina: viimeksi mainittu kovan onnen kirjailija seikkailee näet sarjan toisessa osassa Enkelipeli. Kertomus tekee vaikutuksen aivan eri tavalla, jos lukija tietää hahmojen aikaisemmista vaiheista ja löytää itse vastauksia ennen kuin niitä tarkoituksellisesti paljastetaan.
Carlos Ruiz Zafón tekee kirjoittajana vaikutuksen selkeällä tekstillään, hyvällä huumorintajullaan ja lyömättömällä tarinankerronnallaan. Hän on selvästi perehtynyt kotikaupunkinsa historiaan, varsinkin sen pimeään puoleen. Zafón nauttii etenkin ihmisluonnon viheliäisyyden ruotimisesta:
- Tulevaisuutta ei sovi vaatia, se pitää ansaita. Ja sinulla ei ole tulevaisuutta. Ei sinulla, eikä maalla, joka synnyttää sinun ja herra johtajan kaltaisia elukoita ja katsoo sitten toisaalle. Tulevaisuuden olemme tuhonneet yksissä tuumin, eikä meitä odota mikään muu kuin tuollainen paska, joka sinustakin vuotaa ja jonka pyyhkiminen alkaa jo tympiä minua.
Salgado päästi kurkustaan korahduksen tapaisen, jonka Fermín kuvitteli naurahdukseksi.
- Säästä saarnasi, Fermín. Haluat varmaan esittää sankaria.
- En halua. Sankareita riittää. Minä sen sijaan olen pelkuri. En enempää, enkä vähempää - - mutta ainakin tiedän sen ja myönnän sen.
Toisen suosikkiteeman muodostavat salaisuudet, jotka vaikuttavat aina jollakin tavalla päähenkilöiden elämään. Lisäksi Zafón viittaa mielellään kirjallisuuden klassikoihin, kuten tässä Charles Dickensiin ja Alexandre Dumasiin. Taivasten vangissa olisin jättänyt kliseisen kolmiodraaman ainekset pois, mutta jostakin syystä Zafón on halunnut ottaa ne mukaan. Valitettavasti Zafónin romaanit toistavat itseään jonkin verran, mutta toisaalta toisto ei ole niin vakavaa, jännittävä tarina vetää mukaansa joka tapauksessa.
Tuulen varjosta haaveiltiin elokuvaa jonkin aikaa sen julkaisemisen jälkeen. Kaikki Zafónin romaanit toimisivat myös valkokankaalla, mutta onneksi kirjailija kieltäytyi jyrkästi ja on pysynyt kannassaan. Elokuvaan tuskin saataisiin sitä huumorin, idealismin, traagisuuden ja mystiikan kudelmaa, joka kirjoissa toimii niin saumattomasti ja pakottaa lukemaan alkusivuilta loppuun asti. Vanha Barcelona toimii huikeana näyttämönä sellaisille kirjoittamisen ja kirjallisuuden puolustajille kuin Daniel Sempere, Fermín Romero de Torres ja David Martín.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti