Kai Nieminen, Istun tässä, ihmettelen. Valitut runot 1971-2010.
Kustantajansa
Tammen mukaan Kai Nieminen (1950 - ) on Suomen suosituimpia ja rakastetuimpia
runoilijoita. Herää kysymys, miksi minä en muistanut kuulleeni hänestä, vaikka
mies on julkaissut 17 runokokoelmaa. Valitut runotkin löysin sattumalta Kirjan
ja ruusun päivänä, mutta yksi vilkaisu tekstiin riitti: näitä minä haluan lukea
lisää. Runoissa oli jotakin tavattoman tuttua ja puhuttelevaa.
he eivät antaudu
ja jotakin tapahtuu kun
runoilijat alkavat ajatella filosofisesti:
he alkavat selittää
ja miksi minä
syyllistyn molempiin:
koska koetan tunkea
vääränmuotoisia palikoita
vääränmuotoisiin
aukkoihin.
Runouden
lisäksi Nieminen on japanilaisen kirjallisuuden palkittu kääntäjä. Pieni
taustatyö paljastaa, että sama mies on suomentanut lukemani Banana Yoshimoton Kitchenin ja Ryōkanin runoteoksen Suuri hupsu (molemmat kirjoja, jotka
ovat jääneet mieleen). Puhumattakaan
Sei Shōnagonin Päänaluskirjasta, joka
on noussut suomalaistenkin tietoisuuteen Mia Kankimäen matkakirjan Asioita jotka saavat sydämen lyömään
nopeammin kautta. Kai Nieminen on siis vuosikaudet ollut
lähellä, mutta runoihin pääsin tutustumaan vasta tänä keväänä.
Nieminen
perustelee kokoelmaan valittuja runoja seuraavasti: ”Jos tietäisin, millä
perustein runoja asetetaan paremmuusjärjestykseen, olisin valinnut tähän
parhaat runoni. Koska en tiedä, en yritäkään esittää - -. Nämä nyt tuntuvat
olevan elossa, eivätkä ne mielestäni ole huonojakaan. (En tosin tiedä myöskään
huonon runon määritelmää.)”. Lainaus paljastaa muutaman keskeisen asian Kai
Niemisen runoista: ne ovat selkeäsanaisia, huumorintajuisia, nöyriä ja silti
arvonsa tuntevia. Täynnä merkityksiä olematta liian vaikeita. Japanilaisen
runouden vaikutus näkyy etenkin kokoelman loppupuolella olevassa pitkässä
runossa ”Mushin”, joka kertoo erakoksi ryhtyvästä munkista. Huomaan taas
miettiväni suurta hupsua, Ryōkania, joka nautti eniten luonnon kiertokulun
seuraamisesta ja kyseenalaisti oppineet. Niemisen runoissa on samaa henkeä.
En ole unohtanut suurta
tyhjyyttä,
olen vain lakannut
pelkäämästä sitä.
Seison sen partaalla
ja kauhu kouraisee
vatsaani,
kun näen millä kaikella
sitä yritetään täyttää.
Osa runoista
on kuin päiväkirjamerkintöjä, osa tarinoita. Mukana on myös runoja, joista
tulee lopulta aforismeja:
Vuorenharjalta näkee
kauemmaksi kuin
laakson taloista.
Onnellinen se, josta
polku on liian jyrkkä.
Kai Nieminen
pohtii paljon luontoa, vuodenaikoja, muutosta, ikääntymistä, ihmisenä, mutta
myös runoilijana olemista. Toistuvasti hän palaa ajan armottomaan kulumiseen,
vieläpä hyvin henkilökohtaisella tasolla:
Olkaa nyt hetki vielä
lapsia;
minä olen niin hidas,
en ole ehtinyt olla
kunnon isä.
Runoja voisi
lukea nopeasti, mutta jokin jarruttaa. Paras on lukea rauhassa, joka lausetta
maistellen. Tulee halu kuulla samat runot lausuttuina, koska kieli soljuu niin
hyvin. Samalla jää itsekin miettimään niitä monia kysymyksiä, joita runot
herättävät. Alan ymmärtää, mistä tulee runoilijan suosio.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti