Runoratsulla uuteen vuoteen

Talvinen tervehdys! 
  
Toivon, että olette löytäneet uutta luettavaa blogistani kuluneen vuoden aikana. Palaute ja kommentit ovat edelleen tervetulleita. En ole ehtinyt pitää blogia aivan niin säännöllisesti kuin toivoin, mutta bloggaamista on joka tapauksessa tarkoitus jatkaa tulevana vuonna. 

Joulukuun mieluisin kirja on minulle ollut Tommy Tabermannin (1947-2010) runokokoelma, jonka sain nimipäivälahjaksi. Lukeminen on vielä kesken, mutta joululomalla on aikaa perehtyä kokoelmaan, joka kattaa Tabermannin runoja 1970-luvulta 2010-luvulle, siis kautta koko hänen tuotantonsa. Olen jo vuosia ollut kiinnostunut Tommy Tabermannin runoudesta, mutta vasta nyt voin oikeasti perehtyä siihen kunnolla. Plussaa kirjan mukana tulevasta CD-levystä, jolta voin kuunnella runoja Tabermannin itsensä lukemana!

Yksi pitkäaikaisimmista suosikeistani on muuten oivaltava Road Map: 

Saa nähdä, kuinka paljon löytyy uutta ja mieluisaa, kun olen lukenut tuon kokoelman alusta loppuun...

Tommy Tabermannin runous elää nykyään Suomessa muuallakin kuin kansien välissä: kaupoista saa jo kortteja, lautausliinoja, viinilaseja ja tarjottimia hänen tekstiensä innoittamina. Eikä siinä mitään, jos se saa ihmiset kiinnostumaan runoudesta! Tosin huomaan, että eroottisimmat runot on jätetty vielä toistaiseksi kirjoihin ja kansiin ;D

 Mutta pidemmittä puheitta, 

Kirjarikasta alkavaa vuotta 2017!

Ps. Uusi vuosi on muuten itsenäisen Suomen 100-vuotisjuhlaa. Nyt olisi mainio tilaisuus luvata, että tutustuu myös kotimaiseen kirjallisuuteen, vai mitä? Runoudessa voi hyvinkin aloittaa vaikka Tabermannista.  

 

Tyttö otsikoiden takana

 

Deborah Spungen,

Nancy

( And I don't want to live this life).

Koko kansan kirjakerho 1984.

(Alkuperäisteos julkaistu 1983 Yhdysvalloissa. Suomessa useita kustantajia painoksesta riippuen.)

 

 

Olin tosi nuori, kun luin Nancy Spungenista ensimmäisen kerran. En tiennyt tuolloin paljon mitään Deborah Spungenin kertomista asioista ja kaikkea en edes ymmärtänyt. Varmaan lukukokemuksen vilpittömyys vaikutti siihen, että Nancy teki minuun suuren vaikutuksen jo tuolloin ja tiesin, että tämä kirja on tärkeä. Siinä kerrottiin kipeistä asioista, mutta Deborah Spungen kirjoitti hyvin ja puhuttelevasta aiheesta. Niinpä olen palannut Nancyn seuraan monta kertaa tuon ensimmäisen lukukerran jälkeenkin. Nancy koskettaa vuodesta, ja uskoisin että myös vuosikymmenestä, toiseen. Kirja saa sitä enemmän sävyjä ja sanottavaa, mitä enemmän ikää karttuu.

 

VAROITUS, SISÄLTÄÄ JUONIPALJASTUKSIA. Jos et halua tietää kirjan sisältöä etukäteen, jätä lukematta  seuraava sekä kirjan takakannen ja sisäsivujen tekstit. Älä myöskään googleta!

 

Tiivistettynä Nancy on äidin omakohtainen kertomus tyttärestä, joka ei halunnut elää. Kirja perustuu tositapahtumiin. Punk-piirejä ja kohumurhia seuranneet todennäköisesti tuntevat Nancyn ja Sex Pistolsin basistin Sid Viciousin tarinan, joka päätyi lehtiotsikoihin vuonna 1978 nimenomaan dramaattisen loppunsa myötä: Nancy löydettiin puukotettuna New Yorkin Chelsea-hotellista ja Sid Vicious pidätettiin murhasta epäiltynä. Nancy oli kuollessaan 20-vuotias. 

 

Kirjassaan Deborah Spungen kertoo varsin suoraan elämästä Nancyn kanssa ja omasta kamppailustaan olla hyvä äiti. Hän ilmaisee rehellisesti haluavansa kertomuksellaan auttaa kaikkia niitä vanhempia, joilla on sellaisia lapsia kuin Nancy: vauvasta asti levottomia ja vihaisia, joista lääkärit eivät kuitenkaan löydä mitään selvää vikaa.
 

Nancy Spungen vuoden ja kahden kuukauden ikäisenä. Kuva kirjasta.

 

Tämä lääkäri, joka antoi Nancylle lääkettä peittääkseen tai pitääkseen kurissa hänen ongelmansa, oli yksi monista. Jälkeenpäin ajatellen luulen, että hän määräsi lääkettä tukkiakseen minun suuni. En usko että hän tosissaan uskoi minua, kun kerroin, minkälainen Nancy oli. Hän ilmeisesti kuvitteli, että olin itsekäs ja hermostunut äiti ja otaksui, että vauvalle annettu unilääke saisi minut lopettamaan vaikerrukseni. Fenobarbitaali oli helppo ratkaisu. Valitettavasti se myös peitti todelliset ongelmat.



Lapsuudestaan lähtien Nancy ei tullut toimeen muiden ihmisten kanssa, käyttäytyi toistuvasti väkivaltaisesti ja yritti riistää hengen itseltään. Osan lapsuudestaan hän vietti niin sanottujen erityislasten sisäoppilaitoksissa, koska Spungenit yrittivät suojella kahta muuta lastaan Nancyn vihanpurkauksilta. Nancyn eläessä hänen oireitaan ja ahdistustaan ei kyetty hoitamaan kunnolla, vaikka Spungenit kuljettivat tytärtään psykologilta ja lääkäriltä toiselle. Nancy diagnosoitiin hyvin älykkääksi lapseksi, jolta kuitenkin puuttui mielikuvitusta ja kyky hillitä agressioitaan. Häntä epäiltiin skitsofreeniseksi, mutta diagnoosia ei vahvistettu. Erityiskoulut ja lääkkeet olivat kalliita, eikä niistä kuitenkaan ollut Nancylle apua. Välillä hän oli hyvässä kunnossa, menestyi koulussa ja putosi sitten taas pohjalle. Yksi kovimmista iskuista vaikutti olevan korkeakouluopintojen keskeyttäminen, kun Nancy oli 16-vuotias:

 

Nancyn paluu Coloradosta muodostui hänen elämänsä käännekohdaksi. Sen jälkeen minä en nähnyt valonpilkahdustakaan hänen kohdallaan. Hän oli vilpittömästi uskonut olevansa niin terve, että saattoi elää todellisessa maailmassa normaalien ihmisten parissa - -. Nyt hän tiesi, ettei se käynyt päinsä. - - hän joutui myöntämään itselleen poikkeavuutensa. Hän todella oli sairas.



Nancy 18-vuotiaana. Kuva: Mary Ellen Mark?

   

Nancy Spungen lausui seuraavat enteelliset sanat lähtiessään viimeisen kerran vanhempiensa luota:

 

Minä kuolen hyvin pian. Kuolen ennen kuin täytän kaksikymmentäyksi. En enää näe syntymäpäivääni. Minusta ei ikinä tule vanhaa. En halua ikinä tulla rumaksi ja vanhaksi. Ei ole enää jäljellä mitään. Minä olen jo elänyt kokonaisen elämän. Minä häivyn. Kuuluisana. 

 



Nancy viimeisinä aikoinaan 1978. Kuva: Steve Emberton.

Osaltaan Nancy on kirjana Deborah Spungenin surutyötä ja hän myöntää sen itsekin. Äitinä hän on halunnut korjata Nancystä julkisuudessa esitettyä kuvaa, joka perustui Spungenien mielestä enemmän juoruihin kuin faktatietoon. Spungenin perhe sai osansa härskeistä toimittajista ja vihapuheluista, vaikka kohun kohteena 1970-luvulla olivat Nancy ja Sid punkin rantautuessa Yhdysvaltoihin. Deborah Spungenin sanoin, "lehdet tekivät Nancystä ja Sidistä mustaan nahkaan sonnustautuneet Romeon ja Julian matkalla helvettiin".

 

Nancy on kertomus perheestä, psyykkisistä ongelmista, rakkaudesta, tuskasta ja huumeista. Samalla se on terävä ajankuva 1950-1970 -lukujen Yhdysvalloista sekä rock- ja punk-musiikin ensivaiheista. Deborah Spungenille se on kuitenkin kipeä tarina lapsen menettämisestä ja murhasta, jota ei koskaan selvitetty kunnolla. Tyttärensä kuoleman jälkeen Deborah Spungen perusti Philadelphiaan tukiryhmän omaisille, joiden perhe oli joutunut murhan uhriksi.

 

Nancystä ja Sid Viciousista on tehty 1986 myös elokuva Sid & Nancy, jonka on ohjannut Alex Cox. Spungenien perheeltä ei kysytty mielipidettä tai lupaa elokuvaan.

 

linkkejä:

 

Nancy ja Sid haastateltavina 1978.

Deborah Spungen tv-haastattelussa 1988.

New York Entertainmentin juttu Nancystä ja Sidistä 2008

Ultimate Classic Rockin juttu Nancystä ja Sidistä 2015. 

 

 





 

 





Vertaistukea yökukkujille

 

Leeni Peltonen,

Valvomo. Kuinka uneton oppi nukkumaan.

Otava 2016.

 

Suurimmalle osalle ihmisistä lienee itsestään selvää, että tarvitsemme unta. Jotkut tarvitsevat sitä jopa kymmenen tuntia vuorokaudessa, joillekin riittää kuusi tuntia. ihminen käytännöllisesti katsoen nääntyy ilman kunnollista nukkumista. Huonot yöunet ja univelka maksavat yhteiskunnalle sievoisia summia joka vuosi, puhumattakaan siitä, mitä nukkumattomuus tekee yksittäiselle ihmiselle: huonosti nukutun yön jälkeen kaikki tuntuu vaikeammalta ja elämä harmaalta. 

Moni varmasti tiedostaa, että nukkuminen tekee hyvää. Osa ihmisistä painaa illalla pään tyynyyn ja herää aamulla ilman sen kummempia ongelmia. Kaikilla on jossakin elämän vaiheessa vaikeuksia nukahtaa tai heräilyä aamuyöstä, eikä se ole vaarallista tai epätavallista. Ihminen kun ei ole automaatti, ja nukkumiseen vaikuttaa moni asia. Silti unettomuus on jotakin, mistä usein vaietaan ja vaikeus nukkua koetaan jollakin tapaa kiusalliseksi:

 

Unettomuus on nykyajan kansantauti. Se on nolo vaiva: pärjäävän ihmisen pitäisi hallita stressinsä ja kyetä nukkumaan. 

Toisin sanoen, nukkumisestakin on tullut eräänlaista suorittamista. Todellinen unettomuus on sairaus, joka kannattaa hoitaa. Päätoimittaja Leeni Peltonen havahtui tähän joitakin vuosia sitten, kun hän havaitsi aamulla silmäkulmassaan mustelman, eikä hänellä ollut aavistustakaan mistä se oli tullut. Hän ei muistanut, missä ja milloin oli loukannut itsensä. Ja sillä kertaa työterveyslääkäri katsoi kohti ja kysyi tosissaan, miten nukkuminen sujuu.



 

Mystisen mustelman jälkeen Leeni Peltonen alkoi selvittää, mitä nukkuminen oikeastaan on, mitä hyvä uni tarkoittaa ja ennen kaikkea, nukkuiko hän itse tarpeeksi tai hyvin. Oman tutkimusretkensä, lääkärikäyntien, uniklinikan ja uusimman tutkimustiedon jälkeen vastaukset olivat karuja: Peltonen ei todellakaan saanut tarpeeksi unta ja unen laatu oli vaihtelevaa. Peltonen ei myöskään ollut ongelmansa kanssa yksin: tutkimusten mukaan joka kolmas suomalainen kärsii jonkinasteisesta unettomuudesta, ja eniten univaikeuksia on työikäisillä naisilla. Yhteiskunnan rytmi suosii aamuvirkkuja, vaikka ihmiset ovat luonnostaan aamu- tai iltavirkkuja, tai jotain siltä väliltä. Tilastojen mukaan suomalaiset nukkuvat yhä vähemmän ja huonommin.

 

Kun laskettelin moottoritietä 120 kilometrin tuntivauhtia, ajattelin meitä miljoonaa suomalaista, jotka viikosta, kuukaudesta ja jopa vuodesta tai vuosikymmenestä toiseen nukumme liian vähän. Se tarkoittaa uupuneita työntekijöitä, puoliunisia koululaisia ja aamuyöllä yksin valvovia vanhuksia. Ja auton rattiin liian väsyneitä autoilijoita.

 

Valvomo on kirja kadonneen unen metsästyksestä. Se on hyvin kirjoitettu, yleistajuinen tietopaketti unesta, mutta myös unen puutteesta ja sen vaikutuksista. Samalla se on vertaistukea kaikille niille, joilla on vaikeuksia nukkua. Leeni Peltonen kertoo rehellisesti, mutta lämpimällä huumorilla, millaista on elää huonosti nukkuvana ja olla samaan aikaan äiti, työntekijä, puoliso ja ystävä. Hänellä on myös lohdullinen sanoma kaikille unettomille: nukkumista voi harjoitella ja hyvään uneen päästä ilman lääkkeitä. Kirjassa onkin paljon vinkkejä parempaan uneen, mutta neuvoja ei tuputeta. Jokaisen kannattaa pohtia omaa elämäntilannettaan ja tehdä muutoksia sen mukaan. Joka tapauksessa Valvomon luettuaan alkaa automaattisesti pohtia, miten voisi itse olla levänneempi. Tuoreimmista unitutkimuksista saadut tulokset kertovat karua kieltään siitä, ettei ylenpalttinen valvominen ainakaan tee meitä onnellisemmiksi tai terveemmiksi. Nukkuminen on aihe, josta puhutaan aivan liian vähän.

Journalisti Leeni Peltonen teki uraa eri lehtien päätoimittajana ennen kuin ryhtyi vapaaksi viestintäyrittäjäksi 2015. Keskustelu unesta, unettomuudesta ja sen hoidosta jatkuu hänen blogisivustollaan Nuku paremmin. Samalla nimellä toimii myös Peltosen luotsaama Facebook-ryhmä, jossa unettomuuden kanssa painivat voivat jakaa kokemuksia ja saada vertaistukea. 



Juonittelua sodan ja pimeyden kaupungissa

Margaret Weis & Tracy Hickman,
Kadonneet kronikat, osa III: Tiimalasivelhon lohikäärmeet.
(Dragons of the Hourglass Mage)

Jalava 2009.

 

 

Olisihan se pitänyt arvata. Kun Raistlinin seuraan kerran lyöttäytyy, niin matkalta ei jäädä tienvarteen lepäämään. Tämä velho menee minne haluaa ja vetää lukijan perässään. Kaiken huipuksi Tiimalasivelhon lohikäärmeet on Dragonlance-kirja, jota en ollut ikinä aiemmin lukenut! Nyt ihmettelenkin, miten on mahdollista, että Kadonneet kronikat jäivät minulta joskus kesken... Varsinkin, kun paras osa oli vielä edessä. Dragonlancet tosin ovat kova pala vannoutuneellekin fanille, sillä kirjojen julkaisujärjestys ei todellakaan ole tarinan kannalta aikajärjestys. Niinpä jouduin palauttamaan Peitsen sodasta aika paljon mieleeni, ennen kuin pystyin uppoutumaan tähän, vaikka alussa on paljon kertausta aiemmista tapahtumista. Mikä taas johtaa siihen, että huomaan nyt lukevani Kronikoita ja jopa Legendoja uudelleen, koska moni asia näyttäytyy uudessa valossa. Mutta asiaan:
 

Peitsen sota on alkanut. Velho Raistlin Majeren onnistuu paeta uppoavasta laivasta tarunomaisen lohikäärmekristallin avulla. Raistlin tietää hyvin, että lähtiessään hän on mahdollisesti tuominnut veljensä ja ystävänsä kuolemaan. Tieto ei kuitenkaan hidasta nuorta velhoa, joka on päättänyt menestyä. Raistlin kääntyy mustaksi velhoksi ja matkustaa Nerakaan, pimeyden kuningatar Takhisiksen temppeliin, tarjotakseen palveluksiaan lohikäärmearmeijoille. Nerakassa Raistlin kuitenkin huomaa, että armotonta valtataistelua käydään myös armeijan sisällä, eikä keneenkään voi luottaa. Niinpä Raistlin jättääkin palvelemisen sikseen ja ryhtyy rooliin, johon velhojen neuvoston päämies hänet alun perin tarkoitti: miekaksi taisteluun, jonka hintana on Krynnin kohtalo.

Valitettavasti velhojen päämieheltä pääsi unohtumaan, että "miekoissa on kaksi terää". Ja Raistlinilla kaksi sielua, joista vain toinen voi selviytyä.



Margaret Weis ja Tracy Hickman todistavat Tiimalasivelhon lohikäärmeissä parikin asiaa: he ovat parhaita Dragonlance-kirjoittajia. Vanhan kipinän voi löytää uudelleen, ja Raistlin Majere on yksi heidän kiinnostavimmista hahmoistaan. Lukija saa nauraa ja jännittää, pidättää hengitystään ja kiiruhtaa eteenpäin nähdäkseen, kuinka ovelan velhon käy. Raistlinin rooli kaksois- ellei peräti kolmoisagenttina sotaa käyvällä mantereella on hurjaa seurattavaa, joskin samalla ehdottoman viihdyttävää. Juonen- ja takinkääntöjä on enemmän kuin Krynnin kenteillä tavaranyyttejä. Weis ja Hickman onnistuvat kuitenkin luovimaan monien hahmojensa kanssa niin, että Raistlin pysyy keskiössä ja vastaukset saadaan, mutta ei liian selvinä tai liian aikaisin. Jännite säilyy loppuun asti.  

Ainoa miinus tulee siitä, että kirja jää kesken, mutta se oli toisaalta odotettavissa: Kadonneet kronikat täydentävät varsinaisia Kronikoita, eikä niiden kuulu vetää lankoja lopullisesti yhteen. Tiimalasivelhon lohikäärmeiden kanssa rinnakkain sijoittuu Kronikoiden kolmas osa Kevätaamun lohikäärmeet. Raistlinin tarina jatkuu neljännessä osassa Kesätulen lohikäärmeet ja kiehtovissa Legendoissa, joista ensimmäinen on Kaksosten aika.

 

Kuten sarjan fanit varmasti hoksaavatkin, kirjan nimi Tiimalasivelhon lohikäärmeet viittaa Raistlinin epätavallisiin silmiin, jotka hänelle annettiin Korkeimman taikuuden tornin kokeessa:

Ällistyttävintä hänessä olivat kuitenkin silmät. Ne olivat suuret ja vangitsevat, ja mustat silmäterät olivat tiimalasin muotoiset. Kun Raistlin katsoi Iolanthea oudoilla silmillään, niin tämä ei havainnut hänen katseessaan sellaista ihailua tai halua kuin melkein kaikkien muiden miesten silmissä. Sitten hän äkkiä ymmärsi, mistä se johtui.

Miehen silmät oli kirottu; loitsua kutsuttiin "Realannan kiroukseksi" --. Kaikki elävät olennot, joita Raistlin katsoi, näyttivät sen vuoksi vanhenevan ja kuolevan ja kuihtuvan pois. Raistlin näki siis Iolanthenkin sellaisena, kuin hän joskus kenties olisi, ehkä rumana, hampaattomana, vanhana eukkona. 

Raistlinin persoonasta saa puolestaan aika hyvän kuvan tästä pikku keskustelunpätkästä:
 

"Minulla on monta nuolta viinessäni", Raistlin sanoi viileään sävyyn. "Mutta se, minkä niistä päätän ampua, riippuu tilanteesta."

"Ainakin sinä puhut kuin haltioiden kuningas", Kit sanoi ärtyneenä.

"Et sano mitään, koska et luota minuun."

"Ja se onkin viisasta sisko, sillä muutenhan olisinkin nyt vainaja."



Omien sanojensa mukaan Raistlin ei pelkääkään eniten kuolemaa, vaan epäonnistumista.



Varjojen velho

Hengen miekka.

Jalava/WSOY 1999.

 

 

Fantasian parissa taas, sillä Dragonlance-kirjasarja ansaitsee tulla mainituksi myös tässä blogissa. Mikä alkoi Dungeons & Dragons -roolipelistä Yhdysvalloissa 1980-luvulla, kasvoi hieman yllättäen myös suosituksi fantasiakirjojen maailmaksi, jonka johtotähtinä ovat olleet kirjailijat Margaret Weis (1948-) ja Tracy Hickman (1955-). Voisi jopa sanoa, että 1990-luvun fantasiakirjallisuudesta ei voi puhua ilman Dragonlancea, sillä Krynnin maailmaa esitellään lukijoille yli sadassa kirjassa ja lukuisten kirjoittajien voimin.

Keskeiseksi Dragonlancessa muodostuu seikkailijoiden joukko, joka lopulta tunnetaan nimellä Peitsen sankarit. Hengen miekka taustoittaa yhden sarjan suosituimman ja ristiriitaisimman hahmon, velho Raistlin Majeren tarinaa. Se perustuu alunperin Terry Philipsin pelaamaan hahmoon ja pelikirjaan The Soulforge.

Hengen miekan tapahtumat sijoittuvat Ansaloniin viisitoista vuotta ennen kuuluisaa Peitsen sotaa. Raistlin Majere on kuusivuotias, kun velho Antimodes vierailee Laakson kaupungissa. Tuntiessaan jumalien sormien kosketuksen Antimodeella ei ole muuta vaihtoehtoa, kuin ottaa sairaalloinen, köyhistä oloista tuleva poika velhojen oppiin. Raistlinista varttuu taitava velho, mutta kunnianhimolla ja oppineisuudella on hintansa: jopa ystävät pelkäävät sarkastista nuorta velhoa, joka ei tunnu sopeutuvan mihinkään joukkoon. Parhaiten Raistilinia sietävät kaksoisveli Caramon ja sisarpuoli Kitiara. Heidän kanssaan Raistlin myös joutuu ensimmäiseen oikeaan seikkailuunsa. Velhon taidot punnitaan kuitenkin lopulta vaarallisessa kokeessa Korkeimman taikuuden tornissa, jossa ainoat vaihtoehdot ovat taistelu tai kuolema.

Hengen miekka voidaan nähdä perinteisenä kehityskertomuksena, jossa vakavasta lapsesta tulee lahjakas, joskin ristiriitojen raastama aikuinen. Paitsi että Raistlin Majere on kaukana tavallisesta ja hänen kohtalonsa muodostaa taikuus, joka kuluttaa enemmän kuin antaa. Raistlinissa on havaittavissa nääntyvä ja kyyninen akateemikko, joka elää enemmänkin hengen kuin ruumiin ravinnosta. Tieto on hänelle valtaa ja taikuuden hallitseminen tärkeämpää kuin ihmissuhteet. Raistlin ei ole sydämetön, mutta hänessä on puoli, jota muiden on vaikea ymmärtää. Hän on äärettömän älykäs ja samaan aikaan uskomattoman hauras, ikuisesti ulkopuolinen. Hän on fyysisesti heikko ja sairas, syystäkin kateellinen vahvalle veljelleen. Vaikka Caramon ja Raistlin Majere ovat kaksoset, eivät he ole läheskään aina samalla aaltopituudella:

Caramon ei koskaan saanut tietää, mistä nämä äkilliset synkät ja katkerat puuskat johtuivat, mitä hän oli sanonut tai tehnyt niin, että sammutti valon veljestään yhtä varmasti kuin olisi holauttanut kylmää vettä tämän päälle.

Avoimen sarkastinen Raistlin onkin persoona, josta lukija joko pitää tai ei pidä. Margaret Weis kirjoittaa hänestä hyvin, puolustelematta tai kaunistelematta velhon päätöksiä. Lukija saa yleiskuvan, mistä Raistlinin tarina alkoi, mielipiteen jokainen muodostakoon itse. Tehtävä vaatii hieman kärsivällisyyttä, sillä Hengen miekan lisäksi Raistlin esiintyy tavalla tai toisella ainakin yhdessätoista Dragonlance-kirjassa. Hänen kohtalostaan ja mahdollisista perillisistään riittäisi materiaalia jälleen yhteen kirjaan, sillä Margaret Weis on taitavasti väistänyt lopulliset totuudet kaikessa, mitä tulee Raistlinin lukuisiin edesottamuksiin ja tekemisiin.

Hengen miekka nojaa vahvasti aikaisempaan fantasiakirjallisuuteen haltioineen, kääpiöineen, velhoineen ja lohikäärmeineen. Teksti ei ole tyylillisesti omalaatuista ja joskus se on jopa ennalta-arvattavaa. Silti Hengen miekassa kiitoksen ansaitsevat persoonalliset hahmot ja etenkin Raistlinin psykologinen kuvaus. Esipuheessa kirjailijatoveri Tracy Hickman kiittääkin lämpimästi edesmennyttä Terry Philipsiä siitä, että "hän antoi meille Raistlinin" (siitäkin huolimatta, että Raistlin osaa olla pahuksen hankala tyyppi). Vakavuuden vastapainoksi Hengen miekassa on vilpitöntä hyvän fantasiaseikkailun henkeä ja lämmintä huumoria, jotka kantavat osaltaan tarinaa eteenpäin. Ystävyys ja uskollisuus ovat Margaret Weisille tärkeitä teemoja, jotka näkyvät tervetulleina valonpilkahduksina päähenkilöiden ajoittain dramaattisessa elämässä.

Velho Raistlin Majere on innoittanut useita taiteilijoita, kuten musiikintekijöitä ja piirtäjiä. Hyvinä esimerkkeinä mainittakoon kappaleet Raistlin and the Rose, The Soulforged ja Wishmaster. Fanien tekemissä musiikkivideoissa on nähtävissä myös virallisen Dragonlance-kuvittajan Larry Elmoren kädenjälki.  

Lisätietoa janoaville suosittelen Wikipedian artikkelia Dragonlancesta (Melko hyvä tiivistys) sekä seuraavia sivuja:
Dungeons & Dragons -pelimaailma
Dragonlance Nexus -fanisivusto.















Selvitty sota, hävitty mielenrauha

Murtuneet mielet: taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939-1945.

WSOY 2013.

 

 

Historioitsija Ville Kivimäki (s. 1976) jalosti väitöskirjansa Battled Nerves: Finnish Soldiers' War Experience, Trauma, and Military Psychiatry, 1941–44 tietokirjaksi ja nappasi työllään Tieto-Finlandian vuonna 2013. Tutkijatohtori Kivimäki työskentelee sekä Helsingin yliopistossa että Tampereen yliopiston yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikössä. Nykyisistä tutkimushankkeista lisätietoa löytyy Tampereen yliopiston omilta sivuilta.  
 

Suomalaissotilaiden psyykkistä jaksamista, ja etenkin talvi- ja jatkosodan aikaista sotapsykiatriaa valottava Murtuneet mielet on palkintonsa ansainnut. Teos on yksinkertaisesti historiankirjoitusta parhaimmillaan: aiheeltaan kiinnostava ja kantaaottava, tiedollisesti vakuuttava ja erittäin hyvin kirjoitettu. Pieni tiivistäminen ei tosin olisi ollut tekstille pahitteeksi, mutta tässäkin saadaan esille hyvin kirjoittamisen etu: Murtuneet mielet jaksaa lukea kannesta kanteen, vaikka mukaan mahtuu hieman toistoakin. Kivimäellä on tilannetajua jaksottaa teksti niin, että tutkimusaineisto vuorottelee sopivasti tutkimuskirjallisuuden ja omien pohdintojen kanssa.

Tutkimuksen keskiössä ovat ne 18 000 suomalaista sotilasta, joita talvi- ja jatkosodan aikana hoidettiin päädiagnoosinaan psyykkinen sairaus tai häiriö. Ville Kivimäen mukaan heistä ehdoton enemmistö oli sotilaita, joita nykyään pidettäisiin sotakokemuksien aiheuttamien psyykkisten traumojen uhreina. Sotavuosina 1939-1945 monet näistä miehistä kuitenkin leimattiin luonteiltaan heikoiksi ja "tärähtäneiksi". Eräät jopa tuomittiin sotaoikeudessa kuolemaan "sotapelkuruudesta". Järkkynyt mieli ei sopinut yhteen jämptin suomalaisen armeijan ja kunniakkaan isänmaan puolustamisen kanssa. Kuvaavaa on, että sodan jälkeenkään monet veteraanit eivät saaneet korvausta psyykkisistä vammoista, vaikka sodan takia horjunut mielenterveys olisi vienyt työkyvyn. Toisaalta ajan asenneilmapiiri on nähtävissä siinä, kuinka moni sotilas jätti hakematta korvauksia pelätessään hulluksi leimautumista. Sotilaiden psyykkinen romahtaminen on ollut suomalaisessa sotahistoriassa tabu, jota Kivimäki pyrkii tutkimuksellaan ansiokkaasti murtamaan.

Murtuneet mielet jakautuu teoksena viiteen osaan: ensimmäisessä ja toisessa luvussa Ville Kivimäki selvittää, keitä olivat ne sotilaat, jotka päätyivät psykiatriseen hoitoon ja millaisia oireita heillä oli. Lisäksi hän tutkii rintamayhteisön muodostumista, sodanaikaisia ihanteita ja selviytymiskeinoja sekä armeijan johdon suhtautumista psyykkisesti oireileviin sotilaisiin. Neljännessä luvussa käsitellään suomalaista sotapsykiatriaa ja alaan vaikuttaneita tekijöitä tutkittavana ajanjaksona. Viimeisessä luvussa luodaan katsaus Lapin sotaan, sodanjälkeiseen aikaan Suomessa ja psyykkisesti oireileviin veteraaneihin siviilielämässä.

Etenkin tapauskertomukset ja hoitokäytäntöjen esittely ovat mielenkiintoista luettavaa. Vaikka sähköshokit ja lobotomia tuntuvat nykylukijasta ehkä äärimmäisiltä keinoilta hoitaa psyykkisiä vaivoja, täytyy muistaa, että 1930-1940-lukujen psykiatriassa ne olivat hyväksyttyjä hoitomuotoja levon, keskustelujen, eristämisen ja työleirien ohella. Sähköhoitoa käytetään psykiatriassa edelleen muun muassa vaikean masennuksen ja kaksisuuntaisen mielialahäiriön hoidossa. Yllättävää on, kuinka huonosti Suomen armeija oli varautunut sotilaiden mielenterveyden horjumiseen, vaikka "kranaattikauhuna" (shell shock)tunnettu ilmiö oli noussut esiin jo ensimmäisessä maailmansodassa.

Ville Kivimäki on tehnyt vaikuttavaa tutkimusta aiheesta, johon suomalaisessa sotahistoriassa ei ole liian usein tartuttu. Kivimäen mukaan selvitettävää olisi ollut enemmänkin, mutta onneksi Murtuneet mielet pysyy hyvin kasassa, eikä yritä kertoa kaikkea yksissä kansissa. Yli neljäsataa sivua täyttä asiaa on aika hyvä paketti niin tekijälleen kuin keskiverto lukijallekin.


 





Ensimmäinen askel Kuuteen herttuakuntaan

Robin Hobb, Salamurhaajan oppipoika. Näkijän taru 1.

Otava 1996.
 

 



Ajoittain tuntuu siltä, että parhaat fantasiakirjat kirjoitettiin nimenomaan 1900-luvun loppupuoliskolla. Tai ehkä syynä on se, että itse pääsi perehtymään genreen sellaisten mestareiden kuin J.R.R. Tolkienin, Ursula K. Le Guinin, Margaret Weisin, Tracy Hickmannin, David Eddingsin ja R.A. Salvatoren johdolla. Puhumattakaan yhdysvaltalaisesta Robin Hobbista, jonka teokset tekivät alusta lähtien syvän vaikutuksen ja joiden maailmaan huomaan palaavani kerta toisensa jälkeen.

Robin Hobb, oikealta nimeltään Margaret Astrid Lindholm Ogden (s. 1952) tunnetaan etenkin trilogioistaan Näkijän taru (The Farseer Trilogy), Lordi Kultainen (The Tawny Man Trilogy) ja The Liveship Traders (ei suomennettu). Tämän lisäksi hän on julkaissut useita muita kirjoja, novelleja ja lehtijuttuja. Viime vuosina hän on faniensa iloksi (tai kauhuksi) aloittanut vielä kolmannen trilogian kahden ensiksi mainitun sarjan henkilöistä, eli Fitz Uljas Näkijästä ja Narrista, joihin lukija saa ensikosketuksensa nimenomaan Salamurhaajan oppipojassa.

Näkijöiden poikkeuksellinen suku on perinteisesti hallinnut Kuutta herttuakuntaa, mutta Salamurhaajan oppipoika alkaa kovista ajoista: barbaarien punalaivat ryöstelevät rannikkoa ja kuningas Ovelan hallinto on koetuksella. Kohtalo heittää kuninkaan hoviin kuusivuotiaan Fitz-pojan, jonka kaikki tuntevat pian prinssi Uljaan äpärälapsena. Poika määrätään prinssin luottomiehen, tallimestari Burrichin huostaan ja hän varttuu Peuralinnan hevosten ja koirien keskellä. Kun Kuuden herttuakunnan rauha on jälleen vaakalaudalla, syrjään työnnetystä pojasta taitoineen tuleekin ase aatelisten armottomassa valtapelissä.

Robin Hobbin luoman fantasiamaailman viehätys piilee sekoituksessa keksittyä historiaa, armotonta realismia ja uskottavaa yliluonnollisuutta. Fitz ei ole nokkela, komea tai erityisen voimakas, mutta hänen kykynsä Taidossa ja Vaistossa tekevät hänestä kiehtovan, joskin myös haavoittuvan sankarin. Asemansa vuoksi Fitz joutuu kamppailemaan kaikesta ja kärsii siitäkin huolimatta että yrittää parhaansa. Robin Hobbilla on ollut uskallusta luoda hahmo, joka on yksin ja kaukana täydellisestä. Massiivisten taistelukohtausten ja dramaattisten rakkausjuttujen sijasta on juoruja, hankalia ihmisiä, väkivaltaa ja menetyksiä. Fitzin kyky kommunikoida eläinten kanssa (Vaisto) nähdään iljettävänä. Myös eräänlaista telepatiaa muistuttavasta Taidosta muodostuu hänelle enemmänkin taakka kuin siunaus, sillä Taito on käyttäjälleen kuin huumetta: jos sille antautuu liikaa, se vie ihmisen mukanaan. Silti molemmat kykyjä, joissa Fitz on vahva, joskin hinta on kovin mahdollinen.

Salamurhaajan oppipoika aloittaa Fitzin hurjan matkan kuninkaan salamurhaajaksi ja lopulta jopa kruununprinssin luottomieheksi. Tekstin surumielisyydestä ja jopa ajoittaisesta sentimentaalisuudesta huolimatta tarina ei ole karu: Fitzillä on liittolaisia ja ystäviä, joista hieman yllättäen yhdeksi tärkeimmistä nousee kuninkaan narri, kummallinen kalpea olento, jonka arvoitukset saavat Fitzin ymmälleen, mutta myös auttavat häntä. Sitten on tietenkin synkänpuoleinen tallimestari Burrich, varjoissa asuva Chade Tuhotähti ja nuori kynttiläntekijä Molly. Näkyvän roolin saavat myös Peuralinnassa asustavat eläimet, kuten Fitzille läheisimmät koirat Puhku ja Vihi. Luonnon arvostaminen yksi Robin Hobbin keskeisiä teemoja, jolloin ihminen vaikuttaa lähinnä typerältä esimerksi eläinten viisauden rinnalla. Myös valtapelit ja ennakkoluulot ovat keskeisiä siinä, millaista Fitzin elämästä tulee. Robin Hobbilla on psykologista silmää ihmisten mielenliikkeille, kuten tässä kuvauksessa taitomestarin vaikutuksesta oppilaisiinsa:

Aivan kuten meri erottaa hiekan kivistä ja jättää ne rantaviivalle, Galenin harjoittama lyöminen ja kiittäminen seuloi hänen oppilaansa. Jokainen meistä halusi olla hänen paras oppilaansa. Emme siksi, että olisimme pitäneet hänestä tai ihailleet häntä. En tiedä, mitä muut tunsivat, mutta sydämessäni oli vain vihaa häntä kohtaan. Mutta se viha oli niin vahva, että päätin olla murtumatta hänen edessään. Kun olimme kestäneet hänen kurjaa kohteluaan päiväkausia, vähäinenkin kehu häneltä tuntui samalta kuin ylenmääräinen ylistys joltakin toiselta mestarilta. Hänen ikuisen ilkeilynsä olisi pitänyt tehdä minut turraksi hänen ivalleen. Sen sijaan aloin uskoa hänen sanojaan ja yritin muuttaa itseäni.

 

Voisi melkein sanoa, että kirjoittajana Hobb on armoton hahmoilleen. Silti hän ei mässäile väkivallalla tai kurjuudella, vaan asettaa lukijan yksinkertaisesti seuraamaan henkeään pidättäen, mitä seuraavaksi tapahtuu. Ihmisluonnon synkät ja valoisat puolet ovat läsnä jokaisella sivulla, hahmot uskottavia persoonia virheineen ja hyveineen epäreilussa maailmassa.

Jostakin syystä Hobbin kirjoja on julkaistu Suomessa niukasti, vaikka saatavilla olevia painoksia lainataan tiuhaan kirjastoista ja metsästetään kiihkeästi vapailta markkinoilta. Toivon mukaan Otava uskaltaisi vielä julkaista uusia painoksia ja suomentaa tuoreimman Fitz and the Fool -trilogian, koska nähdäkseni laadukas fantasia ei mene koskaan pois markkinoilta. Siihen asti tosifanit kiertävät kaikki kirjastot, kirjojen poistomyynnit ja nettikirjakaupat saadakseen osansa näkijöistä ja Kuudesta herttuakunnasta.