Murtuneet mielet: taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939-1945.
WSOY 2013.
Historioitsija Ville Kivimäki (s. 1976) jalosti väitöskirjansa Battled Nerves: Finnish Soldiers' War Experience, Trauma, and Military Psychiatry, 1941–44 tietokirjaksi ja nappasi työllään Tieto-Finlandian vuonna 2013. Tutkijatohtori Kivimäki työskentelee sekä Helsingin yliopistossa että Tampereen yliopiston yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikössä. Nykyisistä tutkimushankkeista lisätietoa löytyy Tampereen yliopiston omilta sivuilta.
Suomalaissotilaiden psyykkistä jaksamista, ja etenkin talvi- ja jatkosodan aikaista sotapsykiatriaa valottava Murtuneet mielet on palkintonsa ansainnut. Teos on yksinkertaisesti historiankirjoitusta parhaimmillaan: aiheeltaan kiinnostava ja kantaaottava, tiedollisesti vakuuttava ja erittäin hyvin kirjoitettu. Pieni tiivistäminen ei tosin olisi ollut tekstille pahitteeksi, mutta tässäkin saadaan esille hyvin kirjoittamisen etu: Murtuneet mielet jaksaa lukea kannesta kanteen, vaikka mukaan mahtuu hieman toistoakin. Kivimäellä on tilannetajua jaksottaa teksti niin, että tutkimusaineisto vuorottelee sopivasti tutkimuskirjallisuuden ja omien pohdintojen kanssa.
Tutkimuksen keskiössä ovat ne 18 000 suomalaista sotilasta, joita talvi- ja jatkosodan aikana hoidettiin päädiagnoosinaan psyykkinen sairaus tai häiriö. Ville Kivimäen mukaan heistä ehdoton enemmistö oli sotilaita, joita nykyään pidettäisiin sotakokemuksien aiheuttamien psyykkisten traumojen uhreina. Sotavuosina 1939-1945 monet näistä miehistä kuitenkin leimattiin luonteiltaan heikoiksi ja "tärähtäneiksi". Eräät jopa tuomittiin sotaoikeudessa kuolemaan "sotapelkuruudesta". Järkkynyt mieli ei sopinut yhteen jämptin suomalaisen armeijan ja kunniakkaan isänmaan puolustamisen kanssa. Kuvaavaa on, että sodan jälkeenkään monet veteraanit eivät saaneet korvausta psyykkisistä vammoista, vaikka sodan takia horjunut mielenterveys olisi vienyt työkyvyn. Toisaalta ajan asenneilmapiiri on nähtävissä siinä, kuinka moni sotilas jätti hakematta korvauksia pelätessään hulluksi leimautumista. Sotilaiden psyykkinen romahtaminen on ollut suomalaisessa sotahistoriassa tabu, jota Kivimäki pyrkii tutkimuksellaan ansiokkaasti murtamaan.
Murtuneet mielet jakautuu teoksena viiteen osaan: ensimmäisessä ja toisessa luvussa Ville Kivimäki selvittää, keitä olivat ne sotilaat, jotka päätyivät psykiatriseen hoitoon ja millaisia oireita heillä oli. Lisäksi hän tutkii rintamayhteisön muodostumista, sodanaikaisia ihanteita ja selviytymiskeinoja sekä armeijan johdon suhtautumista psyykkisesti oireileviin sotilaisiin. Neljännessä luvussa käsitellään suomalaista sotapsykiatriaa ja alaan vaikuttaneita tekijöitä tutkittavana ajanjaksona. Viimeisessä luvussa luodaan katsaus Lapin sotaan, sodanjälkeiseen aikaan Suomessa ja psyykkisesti oireileviin veteraaneihin siviilielämässä.
Etenkin tapauskertomukset ja hoitokäytäntöjen esittely ovat mielenkiintoista luettavaa. Vaikka sähköshokit ja lobotomia tuntuvat nykylukijasta ehkä äärimmäisiltä keinoilta hoitaa psyykkisiä vaivoja, täytyy muistaa, että 1930-1940-lukujen psykiatriassa ne olivat hyväksyttyjä hoitomuotoja levon, keskustelujen, eristämisen ja työleirien ohella. Sähköhoitoa käytetään psykiatriassa edelleen muun muassa vaikean masennuksen ja kaksisuuntaisen mielialahäiriön hoidossa. Yllättävää on, kuinka huonosti Suomen armeija oli varautunut sotilaiden mielenterveyden horjumiseen, vaikka "kranaattikauhuna" (shell shock)tunnettu ilmiö oli noussut esiin jo ensimmäisessä maailmansodassa.
Ville Kivimäki on tehnyt vaikuttavaa tutkimusta aiheesta, johon suomalaisessa sotahistoriassa ei ole liian usein tartuttu. Kivimäen mukaan selvitettävää olisi ollut enemmänkin, mutta onneksi Murtuneet mielet pysyy hyvin kasassa, eikä yritä kertoa kaikkea yksissä kansissa. Yli neljäsataa sivua täyttä asiaa on aika hyvä paketti niin tekijälleen kuin keskiverto lukijallekin.
Tutkimuksen keskiössä ovat ne 18 000 suomalaista sotilasta, joita talvi- ja jatkosodan aikana hoidettiin päädiagnoosinaan psyykkinen sairaus tai häiriö. Ville Kivimäen mukaan heistä ehdoton enemmistö oli sotilaita, joita nykyään pidettäisiin sotakokemuksien aiheuttamien psyykkisten traumojen uhreina. Sotavuosina 1939-1945 monet näistä miehistä kuitenkin leimattiin luonteiltaan heikoiksi ja "tärähtäneiksi". Eräät jopa tuomittiin sotaoikeudessa kuolemaan "sotapelkuruudesta". Järkkynyt mieli ei sopinut yhteen jämptin suomalaisen armeijan ja kunniakkaan isänmaan puolustamisen kanssa. Kuvaavaa on, että sodan jälkeenkään monet veteraanit eivät saaneet korvausta psyykkisistä vammoista, vaikka sodan takia horjunut mielenterveys olisi vienyt työkyvyn. Toisaalta ajan asenneilmapiiri on nähtävissä siinä, kuinka moni sotilas jätti hakematta korvauksia pelätessään hulluksi leimautumista. Sotilaiden psyykkinen romahtaminen on ollut suomalaisessa sotahistoriassa tabu, jota Kivimäki pyrkii tutkimuksellaan ansiokkaasti murtamaan.
Murtuneet mielet jakautuu teoksena viiteen osaan: ensimmäisessä ja toisessa luvussa Ville Kivimäki selvittää, keitä olivat ne sotilaat, jotka päätyivät psykiatriseen hoitoon ja millaisia oireita heillä oli. Lisäksi hän tutkii rintamayhteisön muodostumista, sodanaikaisia ihanteita ja selviytymiskeinoja sekä armeijan johdon suhtautumista psyykkisesti oireileviin sotilaisiin. Neljännessä luvussa käsitellään suomalaista sotapsykiatriaa ja alaan vaikuttaneita tekijöitä tutkittavana ajanjaksona. Viimeisessä luvussa luodaan katsaus Lapin sotaan, sodanjälkeiseen aikaan Suomessa ja psyykkisesti oireileviin veteraaneihin siviilielämässä.
Etenkin tapauskertomukset ja hoitokäytäntöjen esittely ovat mielenkiintoista luettavaa. Vaikka sähköshokit ja lobotomia tuntuvat nykylukijasta ehkä äärimmäisiltä keinoilta hoitaa psyykkisiä vaivoja, täytyy muistaa, että 1930-1940-lukujen psykiatriassa ne olivat hyväksyttyjä hoitomuotoja levon, keskustelujen, eristämisen ja työleirien ohella. Sähköhoitoa käytetään psykiatriassa edelleen muun muassa vaikean masennuksen ja kaksisuuntaisen mielialahäiriön hoidossa. Yllättävää on, kuinka huonosti Suomen armeija oli varautunut sotilaiden mielenterveyden horjumiseen, vaikka "kranaattikauhuna" (shell shock)tunnettu ilmiö oli noussut esiin jo ensimmäisessä maailmansodassa.
Ville Kivimäki on tehnyt vaikuttavaa tutkimusta aiheesta, johon suomalaisessa sotahistoriassa ei ole liian usein tartuttu. Kivimäen mukaan selvitettävää olisi ollut enemmänkin, mutta onneksi Murtuneet mielet pysyy hyvin kasassa, eikä yritä kertoa kaikkea yksissä kansissa. Yli neljäsataa sivua täyttä asiaa on aika hyvä paketti niin tekijälleen kuin keskiverto lukijallekin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti