Juonittelua sodan ja pimeyden kaupungissa

Margaret Weis & Tracy Hickman,
Kadonneet kronikat, osa III: Tiimalasivelhon lohikäärmeet.
(Dragons of the Hourglass Mage)

Jalava 2009.

 

 

Olisihan se pitänyt arvata. Kun Raistlinin seuraan kerran lyöttäytyy, niin matkalta ei jäädä tienvarteen lepäämään. Tämä velho menee minne haluaa ja vetää lukijan perässään. Kaiken huipuksi Tiimalasivelhon lohikäärmeet on Dragonlance-kirja, jota en ollut ikinä aiemmin lukenut! Nyt ihmettelenkin, miten on mahdollista, että Kadonneet kronikat jäivät minulta joskus kesken... Varsinkin, kun paras osa oli vielä edessä. Dragonlancet tosin ovat kova pala vannoutuneellekin fanille, sillä kirjojen julkaisujärjestys ei todellakaan ole tarinan kannalta aikajärjestys. Niinpä jouduin palauttamaan Peitsen sodasta aika paljon mieleeni, ennen kuin pystyin uppoutumaan tähän, vaikka alussa on paljon kertausta aiemmista tapahtumista. Mikä taas johtaa siihen, että huomaan nyt lukevani Kronikoita ja jopa Legendoja uudelleen, koska moni asia näyttäytyy uudessa valossa. Mutta asiaan:
 

Peitsen sota on alkanut. Velho Raistlin Majeren onnistuu paeta uppoavasta laivasta tarunomaisen lohikäärmekristallin avulla. Raistlin tietää hyvin, että lähtiessään hän on mahdollisesti tuominnut veljensä ja ystävänsä kuolemaan. Tieto ei kuitenkaan hidasta nuorta velhoa, joka on päättänyt menestyä. Raistlin kääntyy mustaksi velhoksi ja matkustaa Nerakaan, pimeyden kuningatar Takhisiksen temppeliin, tarjotakseen palveluksiaan lohikäärmearmeijoille. Nerakassa Raistlin kuitenkin huomaa, että armotonta valtataistelua käydään myös armeijan sisällä, eikä keneenkään voi luottaa. Niinpä Raistlin jättääkin palvelemisen sikseen ja ryhtyy rooliin, johon velhojen neuvoston päämies hänet alun perin tarkoitti: miekaksi taisteluun, jonka hintana on Krynnin kohtalo.

Valitettavasti velhojen päämieheltä pääsi unohtumaan, että "miekoissa on kaksi terää". Ja Raistlinilla kaksi sielua, joista vain toinen voi selviytyä.



Margaret Weis ja Tracy Hickman todistavat Tiimalasivelhon lohikäärmeissä parikin asiaa: he ovat parhaita Dragonlance-kirjoittajia. Vanhan kipinän voi löytää uudelleen, ja Raistlin Majere on yksi heidän kiinnostavimmista hahmoistaan. Lukija saa nauraa ja jännittää, pidättää hengitystään ja kiiruhtaa eteenpäin nähdäkseen, kuinka ovelan velhon käy. Raistlinin rooli kaksois- ellei peräti kolmoisagenttina sotaa käyvällä mantereella on hurjaa seurattavaa, joskin samalla ehdottoman viihdyttävää. Juonen- ja takinkääntöjä on enemmän kuin Krynnin kenteillä tavaranyyttejä. Weis ja Hickman onnistuvat kuitenkin luovimaan monien hahmojensa kanssa niin, että Raistlin pysyy keskiössä ja vastaukset saadaan, mutta ei liian selvinä tai liian aikaisin. Jännite säilyy loppuun asti.  

Ainoa miinus tulee siitä, että kirja jää kesken, mutta se oli toisaalta odotettavissa: Kadonneet kronikat täydentävät varsinaisia Kronikoita, eikä niiden kuulu vetää lankoja lopullisesti yhteen. Tiimalasivelhon lohikäärmeiden kanssa rinnakkain sijoittuu Kronikoiden kolmas osa Kevätaamun lohikäärmeet. Raistlinin tarina jatkuu neljännessä osassa Kesätulen lohikäärmeet ja kiehtovissa Legendoissa, joista ensimmäinen on Kaksosten aika.

 

Kuten sarjan fanit varmasti hoksaavatkin, kirjan nimi Tiimalasivelhon lohikäärmeet viittaa Raistlinin epätavallisiin silmiin, jotka hänelle annettiin Korkeimman taikuuden tornin kokeessa:

Ällistyttävintä hänessä olivat kuitenkin silmät. Ne olivat suuret ja vangitsevat, ja mustat silmäterät olivat tiimalasin muotoiset. Kun Raistlin katsoi Iolanthea oudoilla silmillään, niin tämä ei havainnut hänen katseessaan sellaista ihailua tai halua kuin melkein kaikkien muiden miesten silmissä. Sitten hän äkkiä ymmärsi, mistä se johtui.

Miehen silmät oli kirottu; loitsua kutsuttiin "Realannan kiroukseksi" --. Kaikki elävät olennot, joita Raistlin katsoi, näyttivät sen vuoksi vanhenevan ja kuolevan ja kuihtuvan pois. Raistlin näki siis Iolanthenkin sellaisena, kuin hän joskus kenties olisi, ehkä rumana, hampaattomana, vanhana eukkona. 

Raistlinin persoonasta saa puolestaan aika hyvän kuvan tästä pikku keskustelunpätkästä:
 

"Minulla on monta nuolta viinessäni", Raistlin sanoi viileään sävyyn. "Mutta se, minkä niistä päätän ampua, riippuu tilanteesta."

"Ainakin sinä puhut kuin haltioiden kuningas", Kit sanoi ärtyneenä.

"Et sano mitään, koska et luota minuun."

"Ja se onkin viisasta sisko, sillä muutenhan olisinkin nyt vainaja."



Omien sanojensa mukaan Raistlin ei pelkääkään eniten kuolemaa, vaan epäonnistumista.