Runoja ihmisyydestä

 

              Kai Nieminen, Istun tässä, ihmettelen. Valitut runot 1971-2010.

 

Kustantajansa Tammen mukaan Kai Nieminen (1950 - ) on Suomen suosituimpia ja rakastetuimpia runoilijoita. Herää kysymys, miksi minä en muistanut kuulleeni hänestä, vaikka mies on julkaissut 17 runokokoelmaa. Valitut runotkin löysin sattumalta Kirjan ja ruusun päivänä, mutta yksi vilkaisu tekstiin riitti: näitä minä haluan lukea lisää. Runoissa oli jotakin tavattoman tuttua ja puhuttelevaa.

 

 jotakin tapahtuu kun filosofit alkavat lukea runoja:

he eivät antaudu

ja jotakin tapahtuu kun runoilijat alkavat ajatella filosofisesti:

he alkavat selittää

ja miksi minä syyllistyn molempiin:

koska koetan tunkea vääränmuotoisia palikoita

vääränmuotoisiin aukkoihin.

 

Runouden lisäksi Nieminen on japanilaisen kirjallisuuden palkittu kääntäjä. Pieni taustatyö paljastaa, että sama mies on suomentanut lukemani Banana Yoshimoton Kitchenin ja Ryōkanin runoteoksen Suuri hupsu (molemmat kirjoja, jotka ovat jääneet mieleen). Puhumattakaan Sei Shōnagonin Päänaluskirjasta, joka on noussut suomalaistenkin tietoisuuteen Mia Kankimäen matkakirjan Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin kautta.  Kai Nieminen on siis vuosikaudet ollut lähellä, mutta runoihin pääsin tutustumaan vasta tänä keväänä.

 

Nieminen perustelee kokoelmaan valittuja runoja seuraavasti: ”Jos tietäisin, millä perustein runoja asetetaan paremmuusjärjestykseen, olisin valinnut tähän parhaat runoni. Koska en tiedä, en yritäkään esittää - -. Nämä nyt tuntuvat olevan elossa, eivätkä ne mielestäni ole huonojakaan. (En tosin tiedä myöskään huonon runon määritelmää.)”. Lainaus paljastaa muutaman keskeisen asian Kai Niemisen runoista: ne ovat selkeäsanaisia, huumorintajuisia, nöyriä ja silti arvonsa tuntevia. Täynnä merkityksiä olematta liian vaikeita. Japanilaisen runouden vaikutus näkyy etenkin kokoelman loppupuolella olevassa pitkässä runossa ”Mushin”, joka kertoo erakoksi ryhtyvästä munkista. Huomaan taas miettiväni suurta hupsua, Ryōkania, joka nautti eniten luonnon kiertokulun seuraamisesta ja kyseenalaisti oppineet. Niemisen runoissa on samaa henkeä.

En ole unohtanut suurta tyhjyyttä,

olen vain lakannut pelkäämästä sitä.

Seison sen partaalla

ja kauhu kouraisee vatsaani,

kun näen millä kaikella sitä yritetään täyttää.

 

Osa runoista on kuin päiväkirjamerkintöjä, osa tarinoita. Mukana on myös runoja, joista tulee lopulta aforismeja:

 

Vuorenharjalta näkee kauemmaksi kuin

laakson taloista.

Onnellinen se, josta polku on liian jyrkkä.

 

Kai Nieminen pohtii paljon luontoa, vuodenaikoja, muutosta, ikääntymistä, ihmisenä, mutta myös runoilijana olemista. Toistuvasti hän palaa ajan armottomaan kulumiseen, vieläpä hyvin henkilökohtaisella tasolla:

 

Olkaa nyt hetki vielä lapsia;

minä olen niin hidas,

en ole ehtinyt olla kunnon isä.

 

Runoja voisi lukea nopeasti, mutta jokin jarruttaa. Paras on lukea rauhassa, joka lausetta maistellen. Tulee halu kuulla samat runot lausuttuina, koska kieli soljuu niin hyvin. Samalla jää itsekin miettimään niitä monia kysymyksiä, joita runot herättävät. Alan ymmärtää, mistä tulee runoilijan suosio.  

 



Hyvin sanottu lukemisen merkityksestä

Osuva teksti Savon Sanomista - Miksi myös kaunokirjallisuudella on tarkoitus: http://www.savonsanomat.fi/mielipide/kolumnit/lukeminen-on-taito-joka-ei-tule-ilmaiseksi/2052970?pwbi=381a986c5abbd2d56dd0a111c1185989 

Välillä kun tuntuu, että tärkeää olisi muka vain uutisten ja sanomalehtien seuraaminen.

Tilannekatsaus kirjapinon ääreltä

 

Kirjan ja ruusun päivä 23.4. tuli ja meni. Tuona nimenomaisena päivänä kirjakaupat ovat erityisen ihania (tai vaarallisia) paikkoja kirjojen ystäville, koska silloin on alennusmyynti. Ja jokainen kirjaystävä tietänee, mitä alennusmyynnin huumassa saattaa tapahtua...

 

En voinut vastustaa kiusausta minäkään, joten luettavien pinossa on nyt seuraavaa: Kjell Westön Älä käy yöhön yksin (jonka olen tosin jo kerran lukenut, mutta hyvä kirja kestää käyttöä), Kai Niemisen runokokoelma Istun tässä, ihmettelen, Kari Hotakaisen Kantaja sekä Stephanie Meyerin Houkutus (vaihteeksi äänikirjana, koska varsinaisen kirjan olen lukenut ajat sitten).  

 

Näiden lisäksi haltuuni on viime aikoina päätynyt: Gottlieb & Pesicin The Cube (erikoinen tapaus, jota ei oikeastaan kannatakaan lukea ennen kuin on itse kokenut "kuutiotestin"), Marjaneh Bakhtiarin Toista maata, Paulo Coelhon The Winner Stands Alone, Stieg Larssonin Tyttö joka leikki tulella sekä Kari Honkaniemen ja Iina Wahlströmin Sanoja omalla kustannuksella.  

 

Asiapitoisempaa linjaa edustavat Andrew Taylorin Kirjat, jotka muuttivat maailmaa, Teppo Viholan Leipäviljasta lypsykarjaan (maataloushistoriaa) ja Matti Lackmanin Taistelu talonpojasta. Viimeksi mainittu listalla siksi, että tekstistä löytyy mahdollisesti kaukaisia sukulaisia.

 

Allekirjoittaneella ei siis ole tekemisen puutetta lähiaikoina. Listalla on vaihteeksi myös runoutta ja vieläpä suomalaista runoutta! Onneksi on Goodreads missä voi sentään pitää kirjaa kaikesta luetusta. Sitten voi miettiä päänsä puhki, mitä kirjoja nostaa esille ja mitkä tuomitsee unohdukseen...