Uuden alussa

Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin.
1. Rakkaus.

 

Jotenkin alkoi tuntua siltä, että en voi nostaa trilogian kakkososaa esille, jos en käsittele myös ensimmäistä. Siispä palaan siihen hieman viiveellä ja pahoittelen, etten tehnyt tätä alun perin järjestyksessä... 

 

Luin Benjaminin ja Rasmuksen tarinan aloituksen kahdessa vuorokaudessa. Taas ropisee pisteitä länsinaapuriin: ei ylimääräistä kikkailua, vaan tarina, joka kantaa ja jää mieleen. Joka koukuttaa lukijansa heti ensimmäisiltä sivuilta, eikä päästä otteestaan, vaikka kannet suljetaan. 

 

"Minä haluan, että elämäni aikana saan rakastaa jotakuta, joka rakastaa minua."

 

Rasmus, tuore ylioppilas, lähtee pienestä Koppomista kohti Tukholmaa ja kapinoi jo junassa kaikkea vanhaa vastaan: vihdoinkin hän uskaltaa pukeutua, kuten haluaa ja katsoa ihmisiä silmiin. Pääkaupungin "homoringistä" hän löytää Paulin ja monia muita. Niitä, jotka kulkevat kaupungin yössä ja elävät yöllä sen, mitä ei sallita päivänvalossa. Samassa kaupungissa Benjamin kulkee ovelta ovelle ja kertoo Jehovasta, kunnes Paul osuu yhtä lailla hänen tielleen. Yksi lause ja Benjaminin koko elämä horjuu perustuksiltaan. Sitten koittaa ensimmäinen joulu ja juhlat, joihin osallistuu myös Rasmus.

 

Trilogian ensimmäisessä osassa lukijalle selviää kolme painavaa faktaa: Homoseksuaalisuus määriteltiin Ruotsissa sairaudeksi vielä vuonna 1979. Kolmen vuoden päästä ilmestyi tauti, joka leimasi ja tappoi ihmisiä pelottavalla nopeudella, koska sitä ei tunnettu. Jonas Gardellin sanoin, "nuoria miehiä sairastui, kuihtui ja kuoli pois."

 

Eikä AIDS-potilaisiin saanut ikinä koskea ilman suojakäsineitä.

Jonas Gardellin vahvuus kirjoittajana on siinä, että hän kykenee tiivistämään paljon muutamaan lauseeseen:"- - vielä 80-luvun alussa maan suurin päivälehti Dagens Nyheter kieltäytyi julkaisemasta kuolinilmoituksia, joissa vainaja oli mies, kuten lähin surijakin. Perustelun mukaan sellainen oli 'arvotonta'. Arvotonta, että mies suree toista miestä."

Vaikka Gardell kertoo vahvasti 1980-luvun Ruotsista, "Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin" on trilogiana jatkuvasti ajankohtainen. Sellaista aikaa ei olekaan, jossa ei olisi epävarmuutta, itsensä etsimistä, pelkoa ja ennakkoluuloja. Gardell linjaa sanomaansa seuraavasti: "Tämän tarinan tapahtumat toistuvat myös nykyään, sitä tapahtuu kaiken aikaa, mutta sekään ei kuulu tähän kertomukseen, vaikka se ulottuu nykyhetkeen asti. Kertominen on jonkinmoinen velvollisuus. Tapa osoittaa kunnioitusta, surua, ja muistaa. Käydä muistamisen kamppailua unohdusta vastaan."

Gardell käy kamppailua myös tarpeettomia rajoja vastaan. Tietoisesti tai tiedostamattaan, päähenkilöidensä Benjaminin ja Rasmuksen kautta.

"Rakkaus" on kirja, joka kannattaa lukea rauhassa. Koska kaikki on niin realistista, niin kipeän totta ja samalla äärettömän epäreilua. Benjamin ja Rasmus ovat nuoria ihmisiä, jotka haluavat vain rakastaa ja olla olemassa. Silti yhteiskunta tekee kaikkensa torjuakseen heidät.

"Mutta Rasmus ei halua kokea enää iloa. Hän kuuli kaiken mitä isä puhui. Että tätä heidän näkemäänsä (valkoista) hirveä ei pitäisi olla olemassa, että se olisi ammuttava, sillä se on virheellinen. Siksi että se ei sovi joukkoon."

 

   
  

 P.S. Pian "Rakkauden" lukemisen jälkeen kuulin Hozierin hittibiisin ensimmäisen kerran. Enkä voinut olla ajattelematta Benjaminia ja Rasmusta: Take Me to Church.